Opimme uutta, opimme vanhaa ja kunnostimme maisemaa
Kirjoittaja: Heli Kallio-Kauppinen
Kulttuuriympäristöjen hoito on yksi ympäristötiimin teemoista. Saimme mahdollisuuden olla mukana kyläläisten omaa arkimaisemaa kohentamassa kymmenellä kylällä eri puolilla Suomea. Siitä tämä antoisa taival sitten alkoi.
Kesän ja syksyn aikana reissatessa kyläkohteelta toiselle pohjoiskarjalaiset vaaramaisemat vaihtuivat peltolakeuksiin ja Kaakkois-Suomen kumpuilevan kylämaiseman vanhoja taloja väistelevät tiet muuttuivat pohjoispohjalaisiksi kilometrejä nieleviksi suoriksi. Kaikilla kymmenellä kylällä oli kuitenkin kiinnostus kohentaa omaa maisemaa, toimia yhdessä ja halu oppia yhdessä.
Kaikkihan lähti ympäristöystävällisillä menetelmillä kulttuuriympäristön kohentamisesta. Siis meidän oman arkimaisemamme, sen, jossa oma ja meitä edeltäneiden kyläläisten kädenjälki näkyy. Meillä oli käytössä ympäristötiimin menetelmät ja kolme kylää sai vieraakseen Citytorpparin, kylätaiteilijan, jonka kanssa maisemiin voitiin tehdä jotain aivan uutta.
Raakaideat
Kaiken alku on aina idea, ajatus. Joskus se löytyy uskomattomasta paikasta tai muuttuu matkan varrella kohti oikeaa lopputulosta. Kohteissamme haluttiin saada uuteen maisemaan lähikylien yhteinen kädenjälki. Aiemmin tapahtuneet kuntaliitokset sysäsivät kyliä omatoimisuuteen. Haluttiin kunnioittaa hyljättyä kyläkoulua. Yleensä haluttiin kohentaa yhteistä maisemaa ympäristöystävällisesti ja samalla esim. kokeilla esimerkiksi biohiiletystä.
Raaka-aineet
kulkevat käsi kädessä ideoiden kanssa. Näin jälkeenpäin katsottuna kesämme kylien kanssa oli puuvaltainen. Käytimme kaikkea aina metrin pituisista kuusi-vitaksista tyveltään liki metrin halkaisijalta olevaan haapapuun tyvipölkkyyn. Mäntyä, kuusta ja tuota edellä mainittua haapaa veistettiin moottorisahalla. Männystä tehtiin päreitä. Käsitellyin materiaali oli filmivaneri, johon maalattiin koululaisten muistoja entisestä opinahjostaan Limingassa. Oli mielenkiintoista saada myös kivi raaka-aineena mukaan.
Myös hukkapuulle löydettiin käyttöä. Biohiiletyksessä käytettiin raivausjätettä. Kaiken huonokuntoisin puu löysi paikkansa lahopuuaidasta. Hukkapuuta olivat myös sahalle ylisuuret pöllit, joita veistettiin moottorisahalla. Myöskään pistoaidan riu’uilla ja seipäillä ei ole metsätaloudellista käyttöä.
Raaka-aineista keskustellessa oli myös hyvä pohtia sidotaanko hiiltä puurakenteisiin vai esim. biohiilenä maahan, mistä materiaali on tuotu ja miten sitä työstetään. Moottorisahaveistossa poltto- ja voiteluaineet huomioitiin.
Opitaan uutta ja samalla vanhaa
Kaikille oli yhteistä halu oppia uutta. Tai oikeastaan oppia jotain vanhaa. Perinteiset työtavat kiinnostivat.
Ajatellaan vaikka pistoaitaa. Materiaalit tulevat suoraan luonnosta ja materiaalia, puuta, täytyy ymmärtää ja osata lukea. Esimerkiksi vitakset täytyy tuoda työmaalle tuoreeltaan, mielellään alkukesästä. Kuinka aliskasvoksena kasvanut alle parimetrinen kuusi revitään kahtia vitaksiksi. Kuinka väännetään kierteelle ja kierretään riukujen ja seipäiden ympärille juuri oikeinpäin tiukaksi sidokseksi. Kaikella on tietty tarkoitus parhaan mahdollisen lopputuloksen saamiseksi. Ilman ruuveja ja rautalankaa saadaan kestävä aita. Ja näyttäväkin vielä. Arvostan ja kunnioitan perinteisiä oppeja tämän kesän jälkeen aina vain enemmän.
Uuden oppiminen innostaa jatkamaan. Palkitsevinta on, kun kylillä halutaan jatkaa uuden opitun parissa. Suunnitellaan uutta kurssia tai mietitään miten voisi rakentaa vaikka oman biohiilettimen. Siemen uusiin ideoihin on silloin kylvetty.
Kyläläisiltä maisemaan
Tärkeintä näissä kohteissa on ollut, että idea tulee kyläläisiltä ja siihen innostutaan. Silloin saadaan uutta ja valmista aikaan. Selkeissä ympäristökohteissa valinta oli helpompaa. Usein oli jo ajatus siitä, mitä halutaan. Esimerkkinä juuri biohiiletys. Kiviaitaa taas haluttiin kokeilla Kainuussa, jossa se ei kuulunut perinteisesti kylämaisemaan.
Mielenkiintoista oli löytää sopiva työtapa, kun mukana oli kylätaiteilija. Tässä hyvänä apuna oli Maaseudun Sivistysliiton oma taidetiimi. Kun kylälle halutaan luoda jotain pysyvää, näkyvää ja kylästä kertovaa, päätösten täytyy tulla suoraan kylän yhteisestä sydämestä. Siihen menee enemmän aikaa, mutta tämä aika yhteiseen keskusteluun kannattaa ehdottomasti ottaa. Silloin oppii itsestään ja muista eniten uutta ja lopputuloksesta tulee palkitseva. Niinpä syntyi moottorisahalla veistettyjä lintuja odottamaan jokirantaan pääsyä ja petoja odottamaan omaa paikkaa kylämaisemassa. Edellä mainitut vanerit päätyivät Limingan kuvataidekoululaisten maalaamina teoksina hylätyn koulun ikkunoihin estämään lasinsirpaleiden joutumista leikkikentälle.
Ylärivisissä vasemmalta, Yläneen petojen veistäjät, pistoaidan tekijät Enossa ja taidepihan kunnostajia Kääpälässä, Kouvolassa.
Keskellä kiviaitaa syntyi Vuolijoella, biohiiltä maakuopassa Lemussa ja pistoaitaa Kettumäen kansanpuistossa.
Alhaalla lintuja Kauhavalta, muistotaidetta Rantakylän koululla Limingassa ja lahopuuaitaa Pihlajavedellä.
Hienoa oli huomata, ettei odoteta jonkin muun tahon tekevän asioita vaan otetaan saha, vasara tai harja omaan käteen ja kohennetaan omaa ympäristöä kylälle paremmin sopivaksi.
Edellisten kohteiden lisäksi esittäytyy, uutiskirjeessäkin kuvattu, Lumotun Hallan maahan johtava uuden karhea Lumous portti. Useiden toimijoiden yhteistyönä syntyneen portin piti alun perin olla päreinen ilmoitustaulu, mutta se muuttui suunnitteluvaiheessa katokseksi, jota voi käydä ihailemassa Vaalan Pelsolla.
Tutustu eri ympäristöystävällisiin menetelmiin>> Käytännön ympäristötekoja
Lue lisää taideprojektista Limingan Rantakylällä >> Muistot taiteeksi
Edellä kuvat toimet ovat osa ympäristöministeriön rahoittamaa Yhteinen ympäristö -hanketta. Tässä ympäristöhankkeessa teimme tiivistä yhteistyötä niin Maaseudun Sivistysliiton osallisuustiimin kuin taidetiiminkin kanssa.
Heli Kallio-Kauppinen
Kirjoittaja
Heli Kallio-Kauppinen
Projektikoordinaattori
+358 41 313 9157 heli.kallio-kauppinen@msl.fi Lue lisää henkilöstä
