Järjestökenttä tarvitsee päivityksen 2020-luvulle
Järjestökenttä tarvitsee päivityksen 2020-luvulle
Suomi on aina ollut järjestöjen kultamaa. Ne ovat muodostaneet kansalaisyhteiskunnan pohjan, pieniä omia yhteisöjään. Järjestöt ovat olleet vahvoja vuosikymmeniä, pihisseet elämää ja yhteisöllisyyttä. Vapaa-ehtoistoiminta on muodostanut vahvan pohjan tilaisuuksien ja toiminnan järjestämiselle. On juotu kahvia, pidetty syys- ja kevätkokouksia, järjestetty virkistyspäiviä, koulutusta ja vaikka hiihtoja. Mutta sitten jotain muuttui. Ihmisistä tulikin yhtäkkiä kiireisiä. Parhaista tilaisuuksista kyllä voitiin tulla nauttimaan, mutta yhä harvempi halusi tuoda omaa lautaa yhteiseen rakennelmaan.
Jossain vaiheessa saatetaankin huomata, että hallituspaikoilla ovat istuneet samat ihmiset vuosikausia, sillä mukaan on aina pyydetty jonkun kaveria toisen jäädessä pois. Kovin erilaisia ihmisiä kun ei viitsi ottaa mukaan, ettei tunnelma muutu. Hallituspaikasta on voinut tulla kunniapaikka, josta ei halua siirtyä sivuun, vaikka mitään annettavaa ei enää olisi. Tai hallitus on ehkä muodostunutkin omaksi ystäväporukakseen, ehkä aavistuksen vanhemmaksi kuin aikoinaan, eikä tästä arjen virkistyksestä haluta jäädä pois.
Mitä tästä voi seurata? Ulkopuolelle ja rivijäsenelle tämä kaikki voi näyttää ajelehtivalta purjeveneeltä, joka odottaa karille ajoa ja hiljaista uppoamista. Kyytiin ei pääse tai ei enää edes haluta. Jos suuntaa ei muuteta, todennäköisesti päätyy sinne, minne oli matkalla.
Pahimmassa tapauksessa railo hallitusedustajien ja rivijäsenen välillä on venynyt niin isoksi, etteivät jäsenet enää koe, että heidän tarpeitaan ymmärretään tai kuullaan. Järjestö ei ole enää olemassa heitä varten, vaan järjestön ja sen rakenteiden ylläpitoa varten.
Yhdistyksen toiminta ja aatepohja voivat olla edelleen tärkeitä ja ajankohtaisia vielä 2000-luvulla, mutta maailma ympärillä on muuttunut hurjasti viime vuosikymmenien aikana, ja tämän tulisi näkyä myös yhdistyksen toimintatavoissa ja kulttuurissa. Jäsenien odotukset järjestön tuottamalle lisäarvolle ja sitä kautta toiminnalle ovat hyvin erilaisia nykyään verrattuna 90-lukuun, jolloin perjantain kohokohta oli Naurun paikka.
Aiempiin aikoihin muutosta ovat tuoneet myös naisten aktiivisempi osallistuminen työelämään, kasvaneet vaatimukset työelämässä ja opiskelussa, kaupungistuminen, netti, älypuhelimet, vapaa-ajan palvelujen määrän kasvu, Facebook, Neflix, Tinder ja Instagram. Ihmisten ajankäytöstä kilpaillaan enemmän kuin koskaan, ja tehtävä- ja prioriteettilistat ovat jäsenillä usein pitkät. Myös yksittäisen rivikansalaisen suorat vaikutusmahdollisuudet ovat vahvemmat kuin aikaisemmin, tai ainakin illuusio siitä.
Mitä sitten voisi tehdä toisin?
Yhdistyksen toimintaympäristön muutoksen merkitystä toiminnan suunnittelulle ja toteutukselle ei moni yhdistys ole havainnut. Tai jos on, niin yhdistys on kokenut olevansa voimaton tai neuvoton tilanteen korjaamisen suhteen. Sitoutuminen hyvän tekemiseen tai itselle merkityksellisten asioiden toteuttamiseen ei enää välttämättä vaadi järjestöön tai tiettyyn tehtävään sitoutumista. Nykyään eletään yksilöllisesti, mutta kaivataan aidosti yhteisöjä, joihin kokea kuuluvansa. Vapaaehtoisten johtamisen tulisi olla jotain muuta kuin sähköpostilla kysymistä, kuka ottaa hoitaakseen jäsenlehden mainoshankinnan.
Vapaaehtoistoiminnan suunnittelu ja uudelleenjärjestely, markkinointi, toimiva ja rakentava vuorovaikutus sekä positiivisen yhteisön rakentaminen sekä hyvän imagon ylläpitäminen luovat pohjaa uudistumiselle. Yhdistyksiin tarvitaan jälleen tilaa ja keinoja vapaaehtoisten äänten kuulemiselle tarjoamalla aitoja vaikuttamisen mahdollisuuksia sekä mahdollistamalla erilaisia toiminnan toteuttamisen tapoja. Rivijäsenille tulisi tarjota mahdollisuus sekä tuki toteuttaa itseään ja heille itselleen sopivaa ja ehkä jopa räätälöityä tehtävää.
Yhdistysten tulisi syntyä uudelleen 2020-luvulle, herättäen ihmisissä sen saman motivaation ja innon tunteen kuin yhdistyksen perustamisen aikaan oli. Kun kaikki oli vielä mahdollista eikä ollut mitään tiettyä tapaa olla me. Kun ei ollut historian tuomia mahdollisia painolasteja: ”Kun on aina ennenkin tehty näin”. Tärkein tehtävä tulisikin olla luoda puitteet ja mahdollisuudet uudelleen, uudenlaiseen toimintaan uusin tavoin.
Järjestöjen toiminnassa on kysymys ihmisten osallistumisesta. Palvelumuotoilusta löytyy hyviä välineitä ja työkaluja herätellä henkiin yhteistä tekemisen iloa. Prosessin alussa on keskeistä hankkia riittävästi ymmärrystä tarpeista, toiveista, odotuksista, mutta myös epäkohdista ja kipupisteistä, niin rivijäsenen kuin vapaaehtoisen. Kehittämiskohteet voivat koskea itse jäsenyyttä ja jäsenkokemusta, vapaaehtoisten johtamista tai yhdistyksen sisäistä toimintaa. Prosessi opettaa uusia työskentely- ja kehittämismalleja järjestössä toimiville ja mahdollistaa organisaatioin siirtymisen kohti jäsenkeskeisempää ajattelua. Projektista riippuen keinovalikoimaan voivat kuulua erilaiset työpajat, syvähaastattelut, teemakeskustelut, kyselyt, sekä havainnointi.
Lue lisää, miten MSL auttaa järjestöjä kehittämään toimintaansa palvelumuotoilun keinoin.
Leena Markiet