Yhteisöpedagogiopiskelija löysi tuttuja juttuja yhteisökehittämisestä osallisuustyössä

”Osallisuus ei synny pop uppina.” sanoi Maaseudun Sivistysliiton osallisuustiimin kehittämispäällikkö Virpi Harilahti-Juola. Olin tuolloin ensimmäisiä kertoja mukana heidän viikkopalaverissaan aivan korkeakouluharjoitteluni alussa. Kirjoitin sen uuteen muistivihkooni ylös. Nyt, harjoitteluni loppuvaiheessa, minulla on kertynyt muistiinpanoja kahden ja puolikkaan vihon verran. Muutaman kuukauden työharjoittelujakso Maaseudun Sivistysliitossa venyi lopulta melkein vuoden mittaiseksi, jonka aikana olen suorittanut kaksi syventävää ammatillista harjoittelujaksoa osallisuustehtävien parissa.

Muistiinpanoja vihkoihini on kertynyt keskusteluista osallisuustiimin kesken, mutta myös organisaation yhteisistä kokoontumisista. Kaikki nämä ovat osaltaan auttaneet minua luomaan kokonaiskuvan MSL:n työn yhteisistä arvoista ja tavoitteista vapaan sivistystyön toimialalla. Asiantuntijuuttaan ja kokemuksiaan ovat jakaneet minulle organisaation yhteisökehittäjät, kehittämispäälliköt, tutkimus- ja hankekoordinaattorit, kouluttajat, suunnittelijat sekä toiminnanjohtaja.  Organisaatio tekee työtä valtakunnallisesti mutta sen yhteistyöverkostot ovat myös kansainvälisiä. Osallisuustyötä tehdään monialaisesti kehittäjien, tutkijoiden, kolmannen ja neljännen sektorien toimijoiden, viranhaltijoiden, poliittisten päättäjien ja kuntalaisten kanssa.

Ei ole helppo tehtävä tiivistää tämä paljon dataa sisältävä harjoitteluaikani yhteen blogikirjoitukseen, mutta yksi kysymys on johdatellut minua tämän koko kirjoitusprosessin ajan.

Mitä minä olen oppinut?

On ollut havainnollistava oppimatka huomata, että millaista yhteisökehittäjän työ voi olla. Erityisesti tämä on ollut oivaltava työharjoittelu osallisuusteemaan parissa. Olen oppinut näkemään, että osallisuudelle on eri vaiheita. Konkreettisen esimerkin vaiheista sain, kun olin mukana kehittämässä paikallista toimintaa nuorille alueen eri toimijoiden kanssa.

Uusi tieto lisää tietämättömyyttä. Ymmärrän nyt, että aikaisempi teorian tasoni osallisuudesta oli melko ohut. Osallisuus kokonaisuutena on paljon monitasoisempi kuin olin kuvitellut, eikä siinä tapahtuvaa prosessia pysty tiivistämään yhteen lauseeseen.

Osallisuustiimin projektien laajuuksista huolimatta, jokaisessa niissä edetään tiettyjen osallisuusprosessin vaiheiden läpi. 

– Tutustuminen ja kuuntelu
– Tärkeiden asioiden tunnistaminen
– Asioiden vieminen yhteiseen keskusteluun
– Konkretia

Kuulemisesta konkretiaan  

Jos kuuleminen perustuu joltain osin näennäisyyteen, lopputuloksena ei synny tukevia palvelun rakenteita tai kehityskelpoista toimintaa tai skaalautuvaa tuotetta. Tarvitaan aikaa, jotta luottamus syntyy ja halutaan sitoutua yhteisen asian puolesta.

Osallisuuteen liittyy vahvasti kokemus kuuluksi tulemisesta. Kuulemisilla halutaan tavoittaa ihmiset tasapuolisesti, erityisesti heidän, joiden ääni tulee heikommin kuuluviin. Kuulemiset ja alkukartoitus voidaan pitää alueella esimerkiksi kyselyn kautta tai järjestämällä penkkikahvila. Penkkikahvila on osallisuustiimin kehittelemä yhteisökehittämisen menetelmä, jossa pyritään kuulemiseen dialogisuuden kautta.

Osallisuustiimin yhteisökehittäjä Riitta Johanna Laitinen pitää tärkeänä, ettei hosuta liian nopeasti kuulemisesta konkretiaan. Aikaa tarvitaan kuulemisista saadun tiedon jakamiseen ja sitä kautta yhteiselle keskustelulle. Hän perustelee väittämänsä sillä, että liian nopeasti prosessissa edetessä saatetaan kuultu tieto perustaa enemmän olettamuksiin.

Tekemisen aitous, toiminnan läpinäkyvyys ja reiluus ovat samaistuttavia arvoja, joiden mukaan haluan toimia myös itse tulevassa ammatissani yhteisöpedagogina. Jotten sokaistuisi omalle toiminnalleni, olisi hyvä muistaa pysähtyä aika ajoin peilailemaan omia ja organisaation arvomaailmoja.

 En ole aiemmin ollut vastaavassa työyhteisössä kuin osallisuustiimi, jossa yhtä säännöllisesti olisi arvioitu omaa toimintaa ja pohdittu ryhmässä työtehtäviensä syvempiä merkityksiä.

Yhdessä kehittäminen kentällä

Osallisuus on yksilöllinen tunne, joka yhteenkuuluvuuden kokemuksen myötä kiinnittyy johonkin yhteisöön. Näitä yhteisöjä osallisuustiimi tapaa kunnissa ja aloittavat keskustelun heidän kanssaan: ”Mikä on tärkeää siinä paikassa ja arjessa?” Seuraavaksi kysytään: ”Mihin me aletaan?” Joskus yhteisön yhteinen tarve tai asia voi löytyä melko nopeasti. Syynä siihen voi olla, että asia ei ole liian abstrakti vaan sopivan konkreettinen, herättää kiinnostusta ja siihen liittyy henkilökohtaisia intressejä. Joskus yhteinen asia ei ole helposti sanoitettavissa ja vaatii useamman tapaamisen aiheen pallottelussa.

Kohtaamiset koetaan vuorovaikutteisemmiksi ja vaikuttavammiksi kasvotusten paikan päällä kuin verkon välityksellä. Jotain magiaa siinä on, kun päästään ideoimaan yhteisen pöydän ääreen. Silloin herkästi ideat jalostuvat: ilmoitustaulusta tuleekin päreistä rakennettu kookas sisääntuloportti tai luodaan konsepti koulun piha-alueelle leikkisästi työnimellä Teiniparkki.

Riitta Johanna on puhunut usein, että hänen tehtävänsä ei ole konsultoida vaan vastaukset tulevat yhteisöiltä itseltään. Tähän pystyn samaistumaan, sillä samankaltainen rooli yhteisöpedagogillakin on – vierellä kulkijana ryhmässä. Molemmat pyrkivät työssään edistämään vuorovaikutusta moninaisissa toimintaympäristöissä ja hyödyntävät erilaisia (osallistavia ja luovia) menetelmiä työnsä tukena.

Varsinkin kentällä yhteisökehittäjän työ on itsenäistä. Se ei ole kuitenkaan yksinäistä, vaan silloin työyhteisö muodostuu yhteistyökumppaneista kunnissa. Työ edellyttääkin hyviä sosiaalisia taitoja, jotta kykenee tekemään yhteistyötä moniammatillisessa ryhmässä ja vaihtuvien yhteisöjen parissa. Työssä täytyy uskaltaa kohdata ihmisiä ja haasteellisia tilanteita. Kuinka näistä haasteellisista tilanteista päästä eteenpäin, kun ilmassa leijuu pelkkiä kysymysmerkkejä? Kaiken kuulemani perusteella ajattelen, että ratkaisukeskeisessä organisaatiossa monia arjen haasteita ratkaistaan asiakkaiden tai yhteistyökumppanien kanssa kahvipöydässä keskustelemalla.

”Se mikä tulee sydämestä, sytyttää myös muiden sydämet”

 Yhteiskunnallisiin muutoksiin ei pelätä hypätä vauhdissa mukaan, vaikka organisaation toimintaa kehitetään tiimeittäin systemaattisesti juurruttaen. Maaseudun Sivistysliiton monipuolinen asiantuntijuus eri aloilta, asiakaslähtöisyys, luovuus ja tutkittuun tietoon perustava toiminta ovat rakentaneet vahvan kivijalan vastaanottamaan myös haasteet tulevaisuudesta. Riitta Johannan ja MSL:n toiminnanjohtaja Paula Yliselä ovat molemmat puhuneet siitä, että pitää uskoa itse siihen, mitä tekee.

”…ilman sitä ei synny hyviä tekojakaan”, Yliselä summaa.