Onko meillä vielä kyläyhteisöjä?

Osallisuus, Yhteisökehittäminen, Ympäristö, Blogi
Ryhmä ihmisiä etsii villiyrttejä luonnosta neuvojan opastamana.

Onko meillä vielä kyläyhteisöjä?

“Kylä” on kaunis ja romanttinen sana, joka muistuttaa jostain nostalgisesta ja turvallisesta. Suurin osa ihmisistä yhdistää kylät johonkin menneisyyteen liittyvään, aikaan, jolloin maaseutukylien maisemaan kuuluivat vielä kyläkoulut, kaupat, postit ja pankit. Perinteiset kyläraitit ovat hiljentyneet, mutta kylät eivät ole kuitenkaan hävinneet suomalaisesta maisemasta. Nostalgisten muistojen kylien rinnalle on rakentunut uudenlainen käsitys kylistä paikallisyhteisöinä.

Kylä määritellään yleensä pysyvän alueellisen kokonaisuuden muodostavaksi pienehköksi maaseudun asutusyhteisöksi, joka koostuu toistensa läheisyydessä sijaitsevista tiloista. Kylien asukkaiden elinkeinot ja ammatit ovat monipuolistuneet, ja useimmat käyvät töissä kuntakeskuksissa ja kaupungeissa.

Paikalliset palvelut, kyläkoulut ja -kaupat alkavat olla harvinaisuuksia, ja kylät muodostuvat enemmänkin paikallisen yhteisöllisen toiminnan ympärille. Kyläyhdistyksistä ja vastaavista järjestötoimijoista on tullut elintärkeitä 2000-luvulla kylien yhteisöllisyyden ja elinvoimaisuuden ylläpitämisessä.

Julkisia keskusteluja kylistä ja paikallisyhteisöistä leimaa edelleen maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu. Erilaisuuden korostaminen perustuu historiaan, erityisesti maaseudun ja kaupunkien erilaisiin elinkeinoihin ja elämäntapoihin. Maaseutuyhteisöjen elämänmeno olikin tällöin melko erilaista kuin kaupungeissa, mutta globaalina aikana ja monipaikkaisen elämisen lisääntyessä urbaanit ja maaseutukulttuurit eivät ole enää niin kaukana toisistaan. Esimerkiksi kylällä asuvan nuoren harrastukset, kulttuurimaku ja arvostukset eivät eroa huomattavasti kaupungeissa asuvien samanikäisten elämästä. Internet ja sosiaalinen media pitävät siitä huolen.

Paikkoihin ja paikallisyhteisöihin kiinnittyvää yhteisöllistä toimintaa on maaseutualueiden lisäksi myös kaupungeissa. Urbaaneissa ympäristöissä asuvat voivat niinikään kiinnittyä asuinalueisiinsa siinä määrin, että haluavat vaalia ja kehittää niitä. Kaupunkien asukastoiminta ja asukasyhdistykset eivät toki ole uusi ilmiö, mutta nyt siitä puhutaan samoilla käsitteillä kuin maaseudun kylätoiminnasta: kaupungeissakin on kylätaloja ja kyläjuhlia ja monipaikkaisuutta korostavia citymaalaisia. Kielellinen muutos on yksi tervetullut askel kaupunkien ja maaseudun vastakkainasettelun purkamisessa.

Yhteisöllisyyttä korostettaessa on kuitenkin hyvä muistaa, että ihmiset ovat erilaisia. Sekä kaupungeissa että maaseudulla asuvat. Toiset eivät halua tuntea naapureitaan, vaan nauttivat kaupunkien suomasta mahdollisuudesta pysyä tunnistamattomana. Vastaavasti, jotkut meistä haluavat rakentaa talonsa niin syvälle maaseudulle, ettei naapureihin tarvitse liioin törmätä. Toisille taas tutut ihmiset lähiympäristössä tuovat turvallisuuden tunnetta ja lisäävät viihtyvyyttä. Suurin osa ihmisistä kuulunee kuitenkin niihin, jotka haluavat kokea jonkinasteista yhteyttä lähiympäristössä asuvien kanssa.

“Yhteyden” ja “yhteisöllisyyden” kokeminen ovat vaikeasti määriteltäviä ilmiöitä. Mikä tekee asuinpaikasta sosiaalisen yhteisön? Kuinka paljon ihmisten tulisi olla yhteydessä toisiinsa, jotta voidaan puhua paikallisyhteisöstä tai kylästä? Tarvitseeko ihmisiä tuntea henkilökohtaisesti? Tietää nimeltä? Olla tervetuttuja? Tunnistaa kuka asuu yhteisössä? 2020-luvun paikallisyhteisöistä ei kannata puhua vertaamalla niitä “vanhoihin aikoihin”, jolloin kaikki tunsivat toisensa – hyvässä ja pahassa.

Eri aikoina yhteisöllisyyttä on kuvattu erilaisilla käsitteillä. Tällä hetkellä kuulumisen (belonging) ja osallisuuden (participation) käsitteet ovat suosittuja tiedemaailmassa, kun yritetään kuvata miten ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa ja erilaisiin paikkoihin. Molemmat korostavat yksilöiden kokemusta ja tunnetta siitä, että he kuuluvat johonkin tai ovat osa jotain. Yhteisö-sana on kuitenkin Suomen kielessä melko uusi, eikä se välttämättä tavoita ihmisten arkikokemusta. Yhteisöllisyys tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että ihmisiä yhdistää jokin asia. Kylissä tai asuinalueilla yhdistävänä tekijänä on paikka. Sen takia onkin monesti luontevaa puhua kylästä paikallisena yhteisönä.

Kylätoiminnassa ja asukasyhdistyksissä kotipaikka on yhteisen kehittämisen ja toiminnan kehys sekä samalla tavoite. Omasta asuinpaikasta halutaan pitää huolta ja kehittää. Keskeistä yhteisöllisyydelle nykypäivänä on se, että se on haurasta ja vaatiikin usein tietoista ponnistelua ja toiminnan järjestämistä. Yhteinen tekeminen ja toiminta sekä liikkuminen kiinnittävät paikkaan. Paikallisten maamerkkien tunteminen ja niihin tutustuminen rakentavat vahvistavat paikkaan kuulumisen tunnetta.

Kylä on pitkälti tunne sekä yhteisen toiminnan tulos. Se on siellä mihin se tehdään. Kyseessä on paitsi yhteisöllisyyttä luova toiminta tässä ja nyt, myös muistot ja tarinat siitä, mitä on tehty yhdessä, mitä kommelluksia ja sattunut ja miten niistä on selvitty. Tärkeää onkin tehdä yhdessä uusia muistoja ja tarinoita tuleville sukupolville.

Kaisu Kumpulainen
Eerika Koskinen-Koivisto
Jyväskylän yliopisto, Osallistava kulttuurisuunnittelu kylähenkeä vahvistamassa -tutkimushanke