Heikki Laurila (osallistuminen peruuntunut)

Heikki Laurilan kotipiha on täynnä moottorisahaveistoksia ja sisätilat öljyvärimaalauksia. Neljän vuoden projektina Lumijoen miehellä on myös oman hirsitalon rakentaminen, ja se on alkanut aivan juurilta: puiden kaatamisesta, kuorimisesta ja veistämisestä.

”Moottorisahaveisto on kulkenut mukana jollakin tavalla läpi elämän. Välillä olen maalannut enemmän ja välillä veistänyt, kun saha on ollut syönnillään.”

Laurila saa veistämisestä ennen kaikkea hyvää mieltä ja vastapainoa normityölle. Hän nauttii. Taiteen tekeminen olisi voinut olla ammattikin, mutta perinteisen kulttuurin kasvattina Laurila päätyi opiskelemaan erityisopettajaksi.

”Jos nyt kohta viisikymppisen tietämyksellä olisin samassa tilanteessa kuin aikoinaan, voisin kyllä suunnata johonkin taideyliopistoon.”

Moottorisahaveisto on Laurilan mielestä kuningaslaji.

”Esimerkiksi betonia voi poistaa ja taas lisätä, mutta kun puusta sipaisee liikaa pois, se palikka on pilalla.”

Veistokisojen jännitystä hän vertaa urheilulajiinsa ampumahiihtoon, jossa ensin hiihdetään vauhdilla ja sitten täytyy keskittyä rauhassa ampumiseen. Samanlaista painetta on veistäessä yleisön keskellä tietyn ajan sisällä.

”Molemmat vaativat kovaa päätä. Erona on tietysti, että veistäminen on tuomarilaji, kun taas ampumahiihdossa ratkaisee sekuntikello.”

Lapsuudessaan Laurila ihaili tukkimestari Kalle Julkusen tekemiä puuveistoksia Iijokivarren saaressa. Oma veistoura sai vauhtia vuonna 1998, kun hän hankki kuorma-autollisen puutavaraa, joka ei sahalle kelvannut.

Vielä veistouran alussa karhut näyttivät Laurilan mukaan lähinnä sianporsailta, mutta nyt kaksi otsoa tulee komeilemaan parvekkeen kannattimina. Vuosittain hän on tehnyt kymmenisen teosta, kuten kaloja, lintuja, mopoja ja kissoja, ja talo muistuttaa jo taidekotia.

Teoksiaan hän ei ole myynyt, ei ehkä raskinutkaan, ainakaan sillä hinnalla, mitä useimmat ihmiset ovat kosolti työtunteja ja polttoainetta syöneestä teoksesta valmiita maksamaan.

”Taiteen kultakausi on mennyttä. Käsityön aliarvostus näkyy esimerkiksi arkkitehtuurissa: talot tehdään mahdollisimman vähän materiaalia käyttäen ja pelkistetysti. Itse teen nyt karjalaistyyppistä hirsitaloa, ja olisi hienoa, jos tämä veistokulttuuri heräisi laajemminkin henkiin.”

Karhufestivaalin veistokilpailusta Laurila sai vinkin puolisoltaan, ja tämä myös ilmoitti hänet kisaan. Osallistumista Laurila pitää oppimisen ja kehittymisen paikkana.

”Kun yleensä yksin tuhertaa veistää, mahtava nähdä muitakin!”