Hakkilan konttikylän vaihto- ja omaehtoinen ilmapiiri on modernia urbaania, kylämäistä ITE -taidetta

Tie päättyy, kartat päättyvät, pieni hiekkatie kaartaa vanhan ratakiskon yli. Vantaan Hakkilan jättömaiden ja julkisivun takaisten rakennusten siimeksessä, metsän reunassa kohoaa kuitenkin iloisen kirjava konttikasa, jonka sisään tie sukeltaa. Sinistä taivasta vasten piirtyvät metalliset veistokset kurottavat kohti elämää ja uutta päivää, ja silmä tavoittaa konteista muodostuvia kujia ja aukioita, sekä niiden seiniin piirtyneitä valtavia, värikkäitä maalauksia. Hiomakoneet ja ties mitkä laitteet ulisevat kesäpäivään lintujen ja sirkkojen siritysten lomassa.

Kyseessä on Suomen Kotteria Oy:n konttivuokraamo, jota pyörittää yrittäjä Pentti Kotiaho. Entisen hiilivarastoalueen tunnelma on metalliromuisen käsityöläismäinen, ja useissa konteissa on studioita tai klubeja. Pentti Kotiahon oma kiinnostus taiteeseen ja havainto taiteen arvosta alkoi viininpunaisesta vessanseinästä, joka oli ruma ja sitä piti ruveta peittämään maalauksilla. Pian hän huomasi, että taide toi mukanaan ihmisiä, ja taulut loivat hyväksytyn ilmapiirin taiteelle. Keskeneräiseltä tuntunut seinä alkoikin toimia evoluutionaarisena taustana taiteelle ja yhteisölle.

Tuo taiteen hyväksyvä ilmapiiri on ottanut useita muotoja ja synnyttänyt kokonaisen urbaanin, kylämäisen ITE -taiteen keskiön Hakkilaan. Pihalle lastatut, alueella vaikuttavien Shadow Room -yhdistyksen ja sen Hakkila Art Village -projektin takana olevan Jenni Kääriäisen veistokset ovat lähdössä esille Tuska -festivaaliin. Ne on tehty hitsaamalla muun muassa moottoripyöristä. Syrjässä olevalla alueella saa metelöidä, ilmaista ja harjoitella täysin vapaasti. ”Täällä saa aina olla meteliä. Täällä saa aina puuhastella”, hehkuttaa Kääriäisen aloittaman Shadow Room -yhdistyksen nykyinen puheenjohtaja Santeri Tuovila, joka työskentelee Helsingin yliopistolla kiertotalouden ja uusien yritysten parissa.

Shadow Roomin käsialaa on myös esimerkiksi konttien seiniin toteutettu yhteisötaideprojekti. Lahjoituksena saaduilla maaleilla on konttien seinät kirjavinaan kylän ihmisten tekemiä teoksia ja lasten ITE -taidetta. Kyläyhteisö ei kuitenkaan ole julkinen tila, vaan vuokralaisille tarkoitettu oma alue, joka toimii omaehtoisen ja valvotun rajamailla, ollen turvallinen, mutta vapaa alue.

Pentti Kotiaho on Tuovilan mukaan vuokranantajana lempeä diktaattori, joka vastaa kaikkeen kyllä, ellei ole erityisen painavaa syytä sanoa ei. Häiriökäytös ja huumeporukat häädetään alueelta, mutta muuten ihan kaikenlaisten ideoiden ympärillä on innostuneisuutta ja täysi sekä käytännöllinen että aatteellis-henkinen tuki. Taiteilu alueella on siksi helppoa ja kivaa.

Vapaalle ja ei-sallitulle suopeat paikat ovat kovaa vauhtia katoamassa kokonaan kaupunkien toimesta. Santeri Tuovila kertoo, että yhdistyksessä ollaan huolissaan omaehtoisten ja vapaiden tilojen katoamisesta. Konttikylän tyyppisiä paikkoja on yhä vähemmän ja vähemmän: ihmisiä joihin voi luottaa, ja paikka jossa voi olla vapaammin ja tehdä asioita joita kiinnostaa ilman sanktioita.

Jokainen kontti näyttää yksilölliseltä sisältä ja on sisältä oma taideteos, niistä on tehty kotoisia ja mukavia paikkoja. Kylässä kierrätetään ahkerasti konttien sisustustarvikkeita, sohvia ja muuta tavaraa ja omanlaista yhteisöllisyyttä syntyykin siitä, kun ihmiset alkavat tuunailla konttejaan. Vittoria Di Sican neorealistinen fantasiaelokuva Milanon ihme (1950) välähtää väistämättä mielessä kontteja katsellessa, vaikka kyseessä on vain omanhenkinen, vaihtoehtoinen yhteiskuntajärjestys, joka rakentuu arkisen päälle ja sen tiiviiseen yhteyteen: omaleimainen ilmapiiri, yhteisö ja kylä.

Henki on kuitenkin sama: usko hyvyyden uutta luovaan voimaan ainoana asiana, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen. ”Se yhteisön rakentaminen, se on ihan oma bisnes. Kontteja voi aina laittaa minne sattuu, mutta ketkä siellä on ja miten siellä toimitaan on eri juttu. Ei voi ulkopuolelta sanoa, miten se tulee toimimaan. Pitää olla vapaus – aina kun mennään formaalimpaan ja formaalimpaan, jotain katoaa.”, sanoo Tuovila.

Seinien maalaukset ovat peräisin työpajoista ja yhteisömaalaamisprojektista, joka on toteutettu lahjoituksena saatujen maalien ja Kotiahon myötämielisyyden voimin. Yhteisömaalamisprojektilla on ollut tärkeä rooli kylähengen syntymisessä. Tuovila kertoo, että kun kylään tullut ihminen on laitettu maalaamaan, se ikään kuin demokratisoi normielämän hierarkiarakenteen ja synnyttää helposti flow -tilan. Maalaus tulee sellaisenaan maalaajan sisältä, jää tilaan ja hyväksytään sellaisenaan. Näin ihmisten välille syntyy selkeämpi side. Tuovila kertoo esimerkkinä työpajasta, jossa tarkoituksena on ollut maalata kaikki omat kulutussynnit ja sitten on juteltu aiheesta.

Intuitioon, vaihtoehtoiseen ja tieteellistä ajattelua täydentävään liittyvä terapeuttinen henki vallitsee konttien sisäpuolellakin. Konttikylässä puutöitään tekevä Markku Uusitalo toimi Suomen kansallisoopperan ja baletin lavastamossa puuseppänä, kunnes sai aivovaurion sydänkohtauksessa. Nyt kontti on täynnä täydellisessä järjestyksessä olevia puun käsittelyyn tarkoitettuja talttoja, teriä ja laitteita, ja taitavissa käsissä valmistuu upeasti muotoiltuja erilaisia keinuja, koruja, hyrrämäisiä leikkikaluja, peilejä ja meditointijakkaroita. ”Meditation is the art of finding peace and happiness in todays rat race”, kerrotaan jakkaran esitteessä.

Kuvataiteilija Vesa Sunin kontin katosta puolestaan roikkuu omalaatuinen Lumikki, jolla on suipot draculamaiset korvat ja kaviot jalkaterien sijaan. Se on tarkoitus sijoittaa lasiseen arkkuun pihamaalle. Tällä hetkellä tyhjänä olevasta kontista taas löytyy lattiasta kattoon verenpunainen maali. Lamput ja palovaroittimetkin on maalattu ja teipattu piiloon. Seinällä roikkuu värikuulakivääri ja pirunsarvinaulakko. ”Esimerkiksi tähän jos haluaa laittaa jääkaapin, niin voi. Maalata sen, ja laittaa siihen oluen.”, kuvailee Santeri Tuovila tarjotun ja ulkopuolelta rakennetun ja omaehtoisesti syntyvän hengen ja yhteisön eroa.

Shadow Roomin päämajakontin seinällä roikkuva teos kuvastaa Hakkilan henkeä hyvin. Joku oli heittänyt konttikylän läheisyyteen tienvarteen suuren pianon. Piano kuljetettiin talkoovoimin metsästä konttikylän betonimaalle, ja poltettiin siinä. Jäljelle jääneet kierrätettävät pianon kielet ja metalliosat päätettiin maalata ja käsitellä, ja näin syntyi Shadow Roomin klubin seinälle teos, joka soi ja toimii kuin suuri, urkumainen kannel. Sitä näppäilemällä syntyy nopeasti shamanistinen, maailmanlopun edellä syntyvien hirviöiden ja sydäntalven tunnelma.

Yhteisö järjestää konttimuurien varjoissaan myös omaa festaria, Hakkila Open Airia vuosittain. Sitäkään ei kylläkään juurikaan mainosteta, vaan päinvastoin lähinnä varjellaan ja salaillaan. Sen ei haluta liikaa kaupallistuvan, ettei se mene pilalle.