Sattumankaupasta elämäntehtäväksi – 40 vuotta Maaseudun Sivistysliitossa

Kirjoittaja: Raija Kallioinen

Neljäkymmentä vuotta samalla työnantajalla – onhan se aika uskomatonta nykypäivän pätkätöiden maailmassa. Mutta näin on käynyt. Astuin palvelukseen Maaseudun Sivistysliiton tehtäviin 11.11.1981 nuorena opiskelijatyttönä. Osa-aikahommiin, väliaikaisesti. Mutta tämä upea, ihana, tärkeä sivistystyön tehtäväkenttä vei mennessään.

Olen saanut työnantajaltani mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä, tehdä töitä monenlaisista vastuun asetelmista. Siitä kiitän sydämeni pohjasta.

Yksi työnantaja – monenlaiset hommat

Työurani alku perustui väärinkäsitykseen! Tarkoitukseni oli opiskelujen ohessa ottaa vastaan pesti osa-aikaisena toimistoapulaisena MSL:n Joensuun toimistossa. Hiukan ihmettelin, kun tehtävään piti laatia kirjallinen hakemus ja silloinen toiminnanjohtaja Pekka Sallila ilmoitti tulevansa ihan itse paikan päälle haastattelemaan. Toimistoapulaista!

Pekalle oli jotenkin syntynyt käsitys, että olin pyrkimässä toimivapaalle jäävän aluesihteeri Arja Kahelinin sijaiseksi. Haastattelussa sanoin, että ei missään nimessä, en todellakaan voi ryhtyä kokopäivätyöhön ja vieläpä niin pitkäksi ajaksi.

Siihen kuitenkin päädyttiin, että työsuhde syntyi. Määräaikainen, yhdeksäksi kuukaudeksi. Arja ei kuitenkaan palannut tehtäviinsä, ja siitä alkoi vakituinen työni MSL:ssä.

Muutaman vuoden kuluttua rupesi tuntumaan, olisiko aika vaihtaa jonnekin muualle. Juuri silloin tiedottaja Vuokko Ahti jäi virkavapaalle ja kysyi, kiinnostaisiko sijaisuus. Tehtävien kierrätyksestä puhuttiin tuolloin työpaikallamme kovasti, ja niinpä siirryin Helsinkiin ja pääsin tekemään tiedotustehtäviä koko Maaseudun Sivistysliiton valtakunnallisen toiminnan hyväksi.

Sitten tapahtui kulttuuriosastollamme muutos, kun kulttuurisihteeri Liisa Mäntymies, silloinen Suurla, jätti työpaikkansa ja sain mahdollisuuden siirtyä palvelemaan taiteen ja kulttuurin kenttää. Samalla sain lähiesinaiseksi Liisa Heikkilä-Palon. Hänen rinnallaan oli mahtava mahdollisuus kasvaa valtakunnallisesti merkittävien taidetekojen tuotantoihin. Liisan kanssa myös avattiin tie ITE-taiteen nousulle osaksi nykytaiteen kenttää. Tällä saralla on ollut valtava ilo tehdä töitä myös Erkki Pirtolan, Veli Granön, Minna Haverin, Elina Vuorimiehen ja sittemmin monen muun ITE-taiteelle omistautuneen ihmisen rinnalla.

Joitakin vuosia siinä välissä tein työni ohessa myös kustannustoimittajan tehtäviä MSL:n omistamalle Maahenki-kustantamolle. Mielenkiintoinen ja opettavainen kokemus oli sekin tehtävä.

Pitkä yhteinen tiemme Liisan kanssa kesti parikymmentä vuotta hänen eläkkeelle lähtöönsä. Sitten tuli esinaisekseni kulttuurijohtaja Helka Ketonen, joka on tehnyt vaikuttavaa jälkeä etenkin viestintämme uudistajana ja ajanmukaistajana ja uudenlaisten verkostojen rakentajana.

Toiminnanjohtajia on MSL:ssä näiden vuosikymmenten aikana ollut Pekka Sallilan jälkeen sivistyselämän syvällinen vaikuttaja Seppo Niemelä ja nykyinen upea, kuunteleva ja esimerkillisen antaumuksellista työtä tekevä Paula Yliselä.

MSL:n hallituksen työtäkin olen päässyt näkemään läheltä, sillä jytyläisenä luottamusmiehenä saan henkilökunnan edustajana osallistua hallituksen kokouksiin ja seminaareihin. Puheenjohtajia ovat MSL:ssä neljän vuosikymmeneni aikana olleet Jaakko Numminen, Tapio Siikala, Risto Volanen, Kari Hokkanen, Aino Suhola, Matti Vanhanen, Matti Kalliokoski, Timo Kaunisto ja Pekka Perttula. Sivistysliiton ensimmäiseen puheenjohtajaan Kustaa Vilkunaan muistini ikävä kyllä ei yllä.

Sisältyy näihin vuosiin myös kaksi henkilökohtaisen elämäni merkittävää jaksoa, äitiyslomat hoitovapaineen – nekin turvallisesti työsuhteen sisällä. Pitkiltä sairauslomilta olen onnekkaasti säästynyt.

Muutoksia muutosten jälkeen

Voisi luulla, että neljäkymmentä vuotta samalla työnantajalla on kyllästyttävää ja urauttavaa. Mutta eipä vaiskaan. MSL:n perusolemus on muutoksen kohtaaminen. Myös organisaatio itse on muuttunut ajan myötä ja edellyttänyt muuttumista työntekijöiltäänkin.

Kun 80-luvulla tulin MSL:n leipiin, menossa oli kasvun kausi. Valtionapua taisi tulla menoihin peräti 80 %. Työntekijöitä oli parhaimmillaan yli 40. Aluekeskuksia perustettiin lisää, niin että niitä oli lopulta kaikkiaan yksitoista.

Aluesihteerin työhöni Pohjois-Karjalassa kuului paljon jäsenjärjestöjen koulutukseen osallistumista ei vain suunnittelijana, vaan nyrkit savessa kentällä. Monet kerrat iltasella ajoi keskustapiirin toiminnanjohtaja Ensio Simonen pihaan ja aina kävi sama kutsu: ”Lähdetäänpä tyttö taas isänmaan asialle.” Ja niin lähdettiin kiertämään kaikki kunnat ja kylät, kun innostettiin ihmisiä vaikkapa mukaan ”Kotikuntani suurennuslasin alla” -kampanjaan tekemään yhteistyössä suunnitelmiaan omien kotikulmiensa ihmisten kuulemiseen ja kehittämisideoiden kokoamiseen. Aika moderni ote siis jo silloin.

Sitten alkoi supistusten kausi. Valtionavut vähenivät vuosi vuodelta. Aluekeskuksia lakkautettiin ja itsensä joka solulla peliin panneita työkavereita sanottiin irti. Se tuntui kauhealta, mutta muuta selviytymiskeinoa ei ollut.

Miten siitä sitten selvittiin ja edettiin? Oli opittava käyttämään niitä mahdollisuuksia, joita EU toi tullessaan. MSL alkoi kehittyä todelliseksi osaajaksi maaseudun kehittämishankkeiden toteuttajana. Tuolloin olin jo siirtynyt kulttuurityöhön, ja muistan ensimmäisen käyntini EU-rahoituksista päättävän Leader-yhdistyksen puheilla. Olimme valmistelemassa Seinäjoelle suokulttuurin tapahtumaa ja siihen halusimme myös unionin rahoitusta.

Virkailija antoi käteen rahoitusohjelman vihkosen ja neuvoi lukemaan sen tarkoin.
– Ette te mitään rahoja saa, jos kerrotte vain siitä mitä itse haluatte, oli neuvona.
– Täytyy tutustua siihen, millaisia asioita rahoittaja haluaa edistää ja tukea, ja niihin teidän pitää pystyä vastaamaan.

Tämä on ollut hyödyllinen, rautalangasta väännetty neuvo.

Olemme sittemmin EU-rahoitusten turvin saaneet tehdyksi suomalaisen nykykansantaiteen kartoituksia maakunnittain jo yli kahden vuosikymmenen ajan. On täytynyt osata ilmaista päättäjille se, miten luovuuden ja kulttuurin esille nostaminen ja tukeminen palvelee alueiden elinvoimaa, identiteettiä ja ihmisten viihtymistä. Siitä juuri on kyse. ITE-taide kantaa itse tehdyn elämän aatetta. Se luo syvää kynnöstä maakuntien Suomen omaleimaisuuteen.

Elävät ja lujat suhteemme ITE-taiteilijoihin tuovat tähän työn tekemiseen syvää tyydytystä ja iloa. On valtava onnistumisen kokemus, kun heidän taiteilijuutensa saa näkyvyyttä, ymmärtämystä ja arvostusta.

Pysyviä peruskiviämme

Mitä pysyvää tunnistan Maaseudun Sivistysliton toiminnassa neljän vuosikymmenen aikana?

Hahmotan ainakin kolme kivijalkaa: suhde luontoon ja ympäristöön, ihmisten luovuuden ja osallisuuden tukeminen sekä jäsenjärjestöjen koulutuksen kehittäminen. Ne ovat pysyneet vankkoina peruspilareina kaiken aikaa, muutoksesta toiseen, mutta löytäneet aina uusia esille tulon muotoja.

Luonnon ja ympäristön aiheet ovat aina olleet taidetoiminnassamme keskipisteenä. Lippulaivoja ovat vaikkapa Itä-Suomen yliopiston kanssa toteutetut Yrjö Sepänmaan johtamat ympäristöestetiikan konferenssit, Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Puiden kansa -näyttelyn kiertue museoissa kautta maan sekä pohjoisen kalastuskulttuurin spektaakkelimainen Iso siika -hanke. Sitten tuli koko järjestöllemme yhteinen ympäristösivistyksen teema, jota Helka Ketosen johdolla jalkautimme aluksi Paikan tuntu -tapahtumien myötä, kymmenien taiteilijoiden kanssa, eri puolille Suomea. Tästä kaikesta kylväytyi siemen siihen, että nykyisin ympäristöteema on yksi MSL:n keskeinen sisältö. Sillä on oma kehittämispäällikkönsä Timo Reko, ja teeman puitteissa kehitetään esimerkiksi kestäviä ympäristötekoja kylien kanssa.

Luova ja osallistuva yksilö osana yhteisöjään on aina ollut toiminnassamme arvostuksen kohteena. Taidetyössä on toteutettu kymmeniä kirjoituskilpailuja, opintotyössä tuettu omaehtoista oppimista ja harrastamista. Itselleni rakkaimmalla ITE-taiteen kentällä on nostettu parrasvaloihin ja arvostuksen kohteiksi satoja itseoppineita taiteentekijöitä. Toisesta kulmasta tätä perimmiltään samaa asiaa lähestyy nykyisin Virpi Harilahti-Juolan vetämä osallisuuden teema. Yhdessä kuntien kanssa kehitetään monenlaisia tapoja kuntalaisten kuulemiseen ja heidän vaikutusväyliensä löytämiseen omien yhteisöjensä ja ympäristöjensä ratkaisuihin.

Jäsenjärjestöjen koulutustoiminnan kehittäminen on opintokeskuksemme toiminnan peruspilari. Järjestöjen pärjääminen nykymaailmassa vaatii jatkuvaa muutoskykyä, ja siihen antaa tueksi pedagogista osaamistaan koulutustiimimme Virpi Skipparin johdolla. Enää emme lähde joka paikkaan ”isänmaan asialle”, kuten 80-luvulla. Sen sijaan panostamme vuoropuhelua ja yhteisymmärrystä lisäävien menetelmien kehittämiseen ja tuotamme avoimia aineistoja Moodle-oppimisympäristöön. Uusi askel on myös se, että tarjoamme järjestökoulutukseen osallistuville mahdollisuuden saada opinnoistaan viralliset opintosuoritukset osaksi henkilökohtaisia opintopolkujaan.

Pysyvyyttä ja muuttumista – molempia tarvitaan sivistystyössä tulevaisuudessakin! Toivon, että myös nuoremman sukupolven työntekijät saavat mahdollisuuksia pitkiin työuriin, joissa voi olla osallisena piirtämässä muutoksen kaarta.

Muutama kuva matkan varrelta

Kuvia ei ollut helppo löytää, koska enimmäkseen olen kameran toisella puolella 😊.

Mukava muistelus työtaipaleelta on Erkki Pirtolan videotallenne Maaseudun Sivistysliiton 50-vuotisjuhlista Leivonmäen suolta. Vuosi oli 2002.  Ikärajoitusten vuoksi videon voi katsoa ainoastaan YouTuben puolella! Tässä linkki pelottomille katsojille.