MIÄLENTILAT – ITE-taidetta ja hengenheimolaisia

ITE PIRKANMAALLA / Tampere
Teksti: Minna Haveri

Tampereen taidemuseo
18.11.2017–25.2.2018

TAITEILIJAT

Antti Ahtiainen (1947), Kangasala

Sähkömiehenä elämäntyönsä tehnyt Ahtiainen käyttää taiteessaan kierrätystavaraa ja romua. Hän on hitsaillut niistä erilaisia ajoneuvoja ja rakentanut myös mekaanisia teoksia. Kotiin johtavan tien varressa pyörii tuulimylly, jonka jalustassa mies hakkaa halkoja tuulen tahtiin. Autotallin katolla kurvaa lentokone. Kun tuuli pyörittää potkureita, koneeseen syttyvät lentovalot. Käytöstä poistettua kanalan ruokintaketjua hän on saanut naapuriltaan arviolta viisisataa metriä. Siitä on jo kekseliäissä käsissä syntynyt kattila päässä traktorilla huristeleva mieshahmo ja paljon muuta.

Raimo Flink (1940), Pirkkala

Flink on luonut itse keksimänsä niksibetonin avulla kesäkotinsa pihapiiriin Lempäälään koristeellisen taidepuutarhan. Sieltä löytyvät muun muassa kaktuspuutarha sekä muhkea mammutti, jonka sisään mahtuu useita henkilöitä. Kesällä 2017 valmistui puutarhan pääteos, valtava palmu eli Syöpämuistomerkki, jonka sanoma on syöpää sairastavalle taiteilijalle kipeän omakohtainen. Flink omistaa sen syöpään menehtyneille entisille naapureilleen. Hän haluaa teoksen avulla kiinnittää huomion tulevaisuuden asuinrakentajien vastuullisuuteen turvallisten ja myrkyttömien materiaalien ja maa-ainesten käytössä. Itse hän asui tietämättään vuosikymmeniä kaatopaikan päälle rakennetussa, nyttemmin asumiskelvottomana puretussa rivitalossa.

Veli Granö (1960), Porvoo

Valokuvataiteilija Veli Granö on dokumentoinut omaehtoisia kansantaiteilijoita teosympäristöissään jo 1980-luvun alusta lähtien. ITE-toiminnan alkaessa 1990-luvun lopussa hän oli mukana ITE-projektin suunnitteluryhmässä. Myös ITE-taiteen perustana oleva sanyhdistelmä ”Itse tehty elämä” on alun perin hänen käsialaansa. Granön valokuvia ITE-taiteilijoista on nähty lukuisissa ITE-näyttelyissä ja -julkaisuissa. Hän toimii puheenjohtajana alan asiantuntijayhdistyksessä ITE ry:ssä.

Elma-Riitta Hannonen (1943), Tampere

Hannosen kotona ja kellarissa on kasseittain ja laatikoittain kollaaseja ja tekstiilitöitä. Hannosen taidokkaat teokset käsittelevät usein naisen elämää ja olemista. Käsitöitä hän kertoo tehneensä aina – tai ainakin niin kauan kuin muistaa. Hannonen on nopea tekijä. Hän tekee työn mieluusti alusta loppuun samalla istumalla. Kirjontojaan hän ei suuremmin luonnostele tai suunnittele. Kuva ja aihe vain tulevat jostain.

Maija Härkki (1944), Tampere

Maija Härkin värikäs kuvamaailma on täynnä lintuja, ihmishahmoja, rakennuksia, portteja ja kuvioita. Kaapeista ja hyllyiltä nousee eteen teoksia, jotka tuntuvat heijastavan toista maailmaa. Ne kaikki ovat syntyneet selittämättömän tarpeen ohjaamana. Hierojana toiminut Härkki oli 90-luvun puolivälissä kolmen kuukauden ajan aina aamulla herätessään tuntenut halun maalata. Härkki kertoo, että kuvia tehdessään hän katsoo vain kulloistakin yksityiskohtaa. Tekeminen on prosessi, jossa hahmot tulevat jostakin, välillä kadoten näkyvistä ja taas palaten.

Martti Hömppi (1935–2013), Nokia

Hömppi oli lähtöjään Karjalan evakko. Nuoruudessaan hän paini kilpaa ja seikkaili maailman merillä seilorina, myöhemmin harrasti torvensoittoa ja lopulta eläkkeelle jäätyään ryhtyi itseoppineeksi taiteilijaksi. Puusta nikkaroinnin halun Hömppi kertoi löytyvän geeneistään, isä kun oli ollut tuhattaituri käsitöissä ja äidin suku elänyt tuohikulttuuria Karjalassa. Hömpin taide on humoristista niin ilmiasultaan kuin sanomaltaankin. Jätelaudan ja romun kekseliäs uusiokäyttö yhdistyy teoksissa ironiaan ja hullutteluun.

Seppo Inkinen (1934), Tampere

Inkinen on kuvannut teoksissaan lapsuutensa ja nuoruutensa Pispalan legendaarisia hahmoja. Alumiinista hitsatut Pispalan lekendat välittävät lämmöllä ja huumorin siivittämänä menneen maailman ajankuvaa ja tarjoavat paikan muistoille. Kaikkiin eläväisiin metalliveistoksiin liittyy oma, paikallishistoriaan kietoutuva tarinansa.

Matti Järvenpää (1936), Hämeenkyrö

Järvenpää on taidetta ja keräilyä yhdistäen luonut mailleen kokonaistaideteoksen, Rautapuiston. Puiston teoksissa traktorin istuimet, palohaat, kirveenterät, sepän työkalut ja monet muut mennyttä aikaa edustavat kauniit käyttöesineet on yhdistetty luovasti toisiinsa. Alueelta löytyy lättypannuilla päällystetty lato, joka toimii muistomerkkinä rakkaalle Alma-mummolle sekä useita liikemerkein koristettuja julkisivuja. Yksi rakennuksista on nimetty Pannuhuoneeksi, ja sen sisältä löytyy vanhojen ajoneuvojen lisäksi viidensadan kahvipannun muodostama tuulikannel.

Mikko Kallio (1971), Tampere

Kallion taiteelle on tyypillistä piirrosviivan, värin ja paperin yhdistäminen yksityiskohtaisiksi ja monikerroksellisiksi kollaaseiksi. Hän on taidekoulutuksen saanut kuvataiteilija, joka löytää outsider-taiteesta innoitusta ja sukulaisuutta omaan taiteeseensa. Kallio kokee, että voimakkaasti alitajunnasta tulevat aiheet ja pyrkimys kohti vapautta ovat läsnä niin hänen omassa kuin itseoppineiden kollegojen työskentelyssä. Kallion suhde ITE-taiteeseen läheni entisestään hänen toimiessa kartoittajana ITE Pirkanmaalla -hankkeessa kesäkaudella 2017.

J. Karelius (1956), Tampere

Kareliuksen väri- ja tapahtumakylläisissä kollaaseissa Haanpään romaaneista tutun Kairanmaan maisemat sekoittuvat pin-up-hahmoihin ja poliittisesti kantaaottavaan kuvastoon. Lisäksi hän kuorruttaa teoksensa kulttuurihistorian viitteillä ja paketoi ne vahvalla avantgarden hengellä. Käytännössä Kareliuksen kollaasit saavat alkunsa itse otetuista valokuvista, joihin lisätään tietokoneella erilaisia kuvastoja. Omaleimaista tyylisuuntaansa tekijä kuvailee ”karelismiksi”.

Ninni Luhtasaari (1987), Tampere

Vaikka Luhtasaarella on kuvataiteilijan tutkinnon lisäksi myös modistin ammattitutkinto, hän kirjoo hersyviä teoksiaan kaikista säännöistä vapaana. Hän kertoo ideoivansa intuitiivisesti ja työskentelevänsä järjestelmällisesti. Hän veistää, maalaa, kirjoo ja yhdistelee taiteessaan liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Lopulta idea saa määrittää välineen. Luhtasaari kertoo taiteessaan ”kaivelevansa kuonaa kehollisuudesta ja maireita motiiveja alitajunnasta”.

Kari Mänttäri (1977), Orivesi

Obduktioteknikkona työskennelleelle Mänttärille kuolema on tutumpi kuin monille meistä. Hieman yllättävästi hänen pienten luuveistostensa tarina pohjautuu kuitenkin lapsuuden muistoihin. Mänttärin ollessa lapsi hänen isänsä kuvaili usein puusta tekemäänsä veistosta, joka esitti luonnollisen kokoista pääkalloa. Itse veistosta Mänttäri ei koskaan nähnyt, mutta isän tarina pääkallosta jäi elämään ja kasvoi hänen mielessään.

Juha Pesonen (1972), Tampere

Tamperelainen Pesonen on maalannut satoja väkeviä maalauksia rakkauden kauhuista. Teokset ovat syntyneet hänen mieltään järkyttäneistä kokemuksista vaikeassa parisuhteessa. Maalaaminen toimi Pesosella parantumiskeinona, kun muita vaihtoehtoja ei enää ollut. Mielisairaalan sijasta hän päätti sulkeutua tyhjillään olevaan mummolaan, jossa kasvatti sisäisestä kriisistään vimmaista taidetta. Prosessin edetessä teokset alkoivat saada mielikuvituksellisia ja positiivisiakin sävyjä.

Mika Pettissalo (1977), Tampere

Eläinpuvuissa performansseja esittävä Pettissalo hoitaa Tampereella vanhan kulkutautisairaalan kiinteistöä taiteella talkkaroimalla. Taiteilijakoulutuksestaan huolimatta Pettissalo tuntee voimakasta yhteyttä ITE-taiteeseen ja kokee olevansa oman taideilmaisunsa suhteen itseoppinut. Hän asuu ja työskentelee Pyynikin aikamatkat -nimisessä aikamatkatoimistossa, kokonaistaideteoksessa, johon liittyy vaihtuvia näyttelyjä sekä yhteisöllisiä projekteja, kuten kaupunkiviljelyä.

Jyri Rastas (1956), Tampere

Rastas kouluttautui alun perin geologiksi ja teki akateemista uraa, mutta muutti 90-luvulla Tampereelle, opiskeli puutalojen korjaajaksi, ja siinä sivussa alkoi syntyä myös taidetta. Hänen teostensa muotokielessä on häivähdys Antoni Gaudin henkeä. Rastas kertoo välttävänsä ilmaisussaan jyrkkiä kulmia, suorakaiteita, neliöitä tai kuutioita. Keramiikkaa ja sekatekniikkaa yhdistelevät teokset eivät edusta ITEä tyypillisimmillään, mutta niistä välittyy voimakas ITE-eetos: monet työvälineet, kuten keramiikkauuni tai metallin sulatukseen tarvittava uuni ovat itse tehtyjä. Taiteen lisäksi monitaituri tekee soittimia; kuten udu-rumpuja keramiikasta ja kalannahasta sekä erilaisia kielisoittimia.

Olli Räty (1938), Virrat

Rädyn taide on täynnä lempeäkatseisia ihmishahmoja, joilla on tarina kerrottavanaan. Räty aloitti maalaamisen jo lapsena harrastajataiteilija-isänsä innoittamana. Työelämässä ollessaan hän piirsi paljon kokouspapereiden reunoille, ja noista piirustuksista hän edelleenkin löytää aiheita taiteeseensa. 1960-luvulla Räty ryhtyi tekemään veistoksia. Niissä hän on hyödyntänyt luovasti eri materiaaleja kuten tuulen kaatamia puita, betonia ja kattojen pakkauspeltiä. Olli Räty piti vaimonsa kanssa aivan viimeaikoihin saakka Virroilla Taide Nuuttila -taidekeskusta, jonka laajoissa kesänäyttelyissä oli mukana sekä koti- että ulkomaisia taiteilijoita.

Ida Somma (1898–1989), Nokia

Somma aloitti maalaamisen vasta 75-vuotiaana, jolloin hän sai pojaltaan kuvanveistäjä Ossi Sommalta lahjaksi värit. Maalauksia syntyi kymmenen vuoden ajan, yhteensä lähes 150 teosta. Keittiön pöydän ääressä työskennellyt Somma dokumentoi värikkäissä maalauksissaan paikallista historiaa itse eletystä näkökulmasta.

Pasi Soukkala (1963), Mänttä-Vilppula

Soukkalalle ympäröivän luonnon havainnointi piirtäen on tärkeä elämän sisältö. Hän on piirtänyt lähes päivittäin jo viidenkymmenen vuoden ajan. Hän aloittaa teoksensa yhdestä paperin reunasta lyijykynällä piirtäen ja etenee järjestelmällisesti. Kun koko paperi on täynnä, hän värittää teoksen vahaliiduin tai öljypastellein. Siveltimiä hän ei kaipaa, kynässä on parempi tuntuma ja tarkkuus. Soukkalalle on vuosien aikana ehdotettu useaan kertaan taidekursseja, mutta hän ei ole koskaan suostunut opetukseen.

Markku Yli-Lankoski (1936), Parkano

Yli-Lankoski on tehnyt yli 30 vuoden mittaisen työuransa hitsaajana. Varhaiseläkkeelle jäätyään hänen mielensä yhä paloi metallin pariin, ja 90-luvulla alkoi pellistä syntyä lintuja. Taiteilijalle on tärkeää, että jokaisella hänen käsistään syntyvällä siivekkäällä on oma luonteensa ja lajille tyypillinen olemuksensa. Veistolinnut jäljittelevät esikuviensa kokoa ja ryhtiä. On tärkeää saada linnulle oikea katse ja asento.