Jori Tapio Kalliolan vuosi ITE-taiteen sanansaattajana

Miten tittelivuosi 2021 Vuoden ITE-taiteilijana on mennyt kuvataiteilijana?

Se on mennyt mainiosti. Näyttelyitä ja mediahuomiota on ollut riittämiin. Apurahojakin on alkanut tulemaan. Toisaalta vaikea sanoa kummalla on päätöksissä  enemmän ollut painoarvoa – kuvataiteella vai musiikilla, sillä kumpaakin puolta olen itse hakemuksissa painottanut.

Ehkä  taiteen tekeminen verstaalla on jäänyt joinakin kuukausina vähemmälle, mutta siitä on turha olla huolissaan, sillä kaikki huomio katoaa ajan ollen kuin tuhka tuuleen. Silloin itse tekemisen aika lisääntyy.

Onko aiheissasi nyt mielen päällä jotain erityistä? Teetkö Orgastiseen hysteriaan uusia teoksia?

Näyttelyyn tulee pari uutta reliefityyppisiä maalausta. Orgastinen hysteria on myös yhden taulun nimi.

Mitään muuta nimeä tai aihetta en olisi voinut näyttelylle antaa, sillä olemme joutuneet elämään ja todistamaan viimeiset puolitoista vuotta niin kansallista kuin maailmanlaajuistakin, lähes kiihoittunutta turvallisuushysteriaa, jossa ei rationaalisuudelle ole ollut tilaa.

Mitä vuosi on sinulle antanut tai mitä haasteita heittänyt? Mikä on tuntunut hyvältä, mikä kenties vaikealta?

Tämä vuosi on vahvistanut tunnetta siitä, että minulla on oma ja persoonallinen ilmaisu. En välttämättä ole perinteisessä mielessä se taitava sahankäyttäjä ja tiettyä suosittua ITE-ilmaisua tekevä, vaan kekseliäs ja kantaaottava. Mielestäni taide ei ole pelkkää muotoa, vaan sillä pitää olla terävät ja piikikkäät silmät ihmiseen ja yhteiskuntaan.

Korona-aika on ollut  nöyryyttävää taiteilijoiden vähättelyä ja ylikävelemistä valtiovallan, viranomaisten ja jopa joidenkin kansalaisten puolelta. Ilman näitä Maaseudun Sivistysliiton ihmisten antamia hyviä kokemuksia olisin nyt hyvin vihainen ja kyyninen taiteilija. Nämä ominaisuudet minussa toki on, mutta ei pelkästään, sillä jos on syli olemassa, on myös rakkautta.

Vaikeuksia ei varsinaisesti ole ollut. Vaikeimmiksi asioiksi olen tänä aikana kokenut ehkäpä apurahojen hakemisen opettelun ja kaiken päätteellä istumisen, joita suunnittelut ja tapaamiset ovat vaatineet.

Oletko saanut uusia seuraajia taiteellesi? Onko jotakin erityisen mieleenpainuvaa näissä kenties uusissa kohtaamisissa?

Olen saanut paljon uusia seuraajia. Ja mikä yllättävää, olen saanut niitä nykytaiteen puolelta, sekä koulutettuja nykytaiteilijoita että muita tahoja, kuten esimerkiksi galleristeja.

Mieleenpainuvia kohtaamisia on ollut useita. Varsinkin Raumalla olleen oman vuoden ITE-taiteilijan näyttelyni tiimoilta oli valtava määrä hienoja kohtaamisia. Menneestä elämästä, lapsuudesta ja nuoruudesta kumpuavia jälleennäkemisiä tuli runsain mitoin, mutta myös uusia hienoja tutustumisia taiteen eri kentiltä tulleisiin tekijöihin.

Julkisuutta on tullut vuoden aikana reippain mitoin. Miten olet sen kokenut?

Julkisuuden määrä yllätti kyllä, se täytyy myöntää. Otin sen mielestäni suht rennosti, sillä olen kuitenkin tehnyt musiikkia 36 vuotta ja sen tiimoilta saanut toisinaan huomiota ja julkisuutta jossakin määrin.

Tiedostin sen harhan joka siihen kätkeytyy. Se on oma harhainen rinnakkaistodellisuutensa, joka aina katoaa yhtä nopeasti kuin tulee. Minulla on oma vahva identiteettini, joka ei muutu sen mukaan, miten saan huomiota mediassa. Lähinnä huvittuneena katsoin sivusta, miten joidenkin ihmisten tai tahojen suhtautuminen muuttui taidettani ja minua kohtaan, kun sitä alkoi näkymään julkisuudessa. Mutta sellainen se iihmisapina on, se halajaa makeinta banaania ja seuraa sankoin joukoin sitä, jolle koko terttu suotu on.

En toivonut mitään enempää, kaikkea oli riittämiin ja mikään ei kohdallani mennyt liian pitkälle. Lähes kaikki jutut sain muistaakseni tarkistettavaksi, eikä mitään keksittyjä tai valheellisia tarinoita osunut kohdalleni. Myöskään mitään kohtuutonta pilkkaa tai halua teilata tekemisiäni ja taidettani en huomannut.

Vedit Raumalla ensimmäisen kerran elämässäsi työpajoja erityisen tuen tarpeessa oleville taiteentekijöille. Millainen kokemus se oli ja voisitko ajatella, että tekisit jatkossakin vastaavia keikkoja erilaisille porukoille?

Työpajakokemus oli oikein mainio. Pidin siitä, mutta en osaa nyt sanoa, kuinka halukas olisin niitä välttämättä tulevaisuudessa tekemään. Minun tekemiseni perustuu siihen, että saan olla yksin.

Ehkä voin kuvitella ottavani vastaan työpajaehdotuksia, mutta tekeväni osallistumispäätökseni sitten aina tapauskohtaisesti. Jokin projekti voi kiinnostaa, jokin ei.

Mitä ajattelet tulevaisuudessa taiteellisen ilmaisusi painotuksista kuvataiteen ja muusikkouden kesken?

Voi olla että vuosi 2022 menee vahvasti musiikin puolella, sillä on kurottava umpeen sitä välimatkaa ja niitä menetyksiä, joita rajoitustoimet aiheuttivat. Pelkästään jo rahallisistakin syistä.

Toki käyn verstaalla koko ajan, mutta teen teoksia ilman paineita tai suurempia päämääriä. Voisin kuvitella, etten pidä yhtäkään omaa yksityisnäyttelyä vuoden 22 aikana, mutta otan osaa joihinkin yhteisnäyttelyihin teoksella tai parilla… Tai sitten nälkä kasvaa ja rajoitukset tulevat uudestaan päälle ja haluankin tehdä ison oman näyttelyn, kuka tietää? Stressiä en aio kuitenkaan ottaa, se ei ole koskaan ollut tarkoitus, kun taidetta olen tehnyt. Taiteen tekeminen on oravanpyörästä ulkona olemista, ei siinä pyörimistä.

Millaisia neuvoja voisit antaa meille Maaseudun Sivistysliittoon Vuoden ITE-taiteilijan valitsijoina? Missä asioissa ollaan onnistuttu? Mihin olisit tarvinnut enemmän tukea, osaamista, rinnalla kulkemista, mahdollisuuksien avaamista, viestinnän taitoja? Miten osaisimme olla paremmin tulevan Vuoden ITE-taiteilijan esille nostajina ja tukijoina?

Valitkaa vahvoja oman tien kulkijoita ja unohtakaa kiintiöt. Jos valintoja ohjaa ajatus, että joka toinen vuosi nainen ja joka toinen mies, tai on muita sellaisia painotuksia, joilla pyritään tietynlaiseen korrektiin tasapainoon, menettää titteli merkityksensä ja siitä tulee taas yksi falski palkinto monen muun falskin palkinnon joukkoon.

Te olette onnistuneet vallan mainiosti taiteilijan tukemisessa, niin käytännön asioissa kuin henkisenä tukenakin. Minä en koe että olisin tarvinnut enemmän jotakin, tai olisin jäänyt jotain vaille. Tärkeimmät tuet ovat olleet näyttelyiden järjestämiseen liittyvät asiat. Ne hoidettiin hienosti, teokset haettiin ja vietiin, kustannukset maksettiin, näyttelykorvauksia tuli ja tiedotukset hoidettiin. Ja residenssi RaumArsissa oli kyllä ihan vallan hieno asia. Se kannattaisi liittää vakioasiana aina tulevalle vuoden ITE-taiteilijalle, että hän pääsisi johonkin residenssiin vähäksi aikaa. Se tekee hyvää!

Minä en osaa antaa neuvoja siihen miten teidän tulisi olla paremmin tukena tuleville, sillä jokainen taiteilija on yksilönsä. Joillekin riittää vähäinen ja ns. näkymätön tuki, jotkut tarvitsevat enempi huomioita ja säpinää, riippuu taiteilijasta. Vastuuta pitää antaa myös taiteilijalle itselleen. Te pidätte raamit pystyssä, mutta taiteilija on se joka toteuttaa. Kuunnelkaa taiteilijaa ja kysykää häneltä itseltään, mitä hän toivoo? Joskus riittää vähä, joskus ovat mahdottomia…

Minä kiitän teitä koko sydämestäni, koko porukkaa!