Vesa Väänänen

Heinola (1949)

Heinolan viehättävä Rautatienpuisto sijaitsee lakkautuneen junaliikenteen myötä hiljentyneessä asemamiljöössä. Aikanaan sen keskelle muutti puutarhurina työskennellyt Vesa Väänänen, käsistään taitava mies, jolla oli koulutusta puu- ja metallialalta. Väänänen oli ryhtynyt tekemään taidetta nelikymppisenä, aloitellen pakotetuista kuparitauluista, omien sanojensa mukaan silkasta tekemisen puutteesta. Puisto, jonne oli kehkeytymässä virkeä luova yhteisö, mahdollisti yhtäkkiä aivan toisen mittakaavan tekemisen.

Väänänen löysi itsensä taiteilijana ja samalla taiteilijaidentiteetinkin ITE-taiteen parista. Alkoi vuosikymmenet kestänyt kiihkeän tuotteliaisuuden kausi. Löysi hän vielä muutakin: Joutsan Haihatuksen taiteilijayhteisön, johon kuului sekä ammattikoulutuksen saaneita että itseoppineita taiteilijoita. Veistoksista alkoi muodostua Dorkin puistoksi ristitty taidepuisto vanhaan asemamiljööseen. Väänänen hitsaili ja rälläköi teoksiaan pihalla ja verstaallaan, lintuja, oravia ja jäniksiä kuunnellen ja niille taiteenteon lomassa jutustellen. Vaivaisukko keräsi terveisiä puiston kävijöiltä, ja joinakin kesinä ITE-taiteesta kiinnostunutta kansaa palveli myös asuntovaunuun perustettu kahvila – kauan ennen ruokakärryjen ja pop-up-kulttuurin valtakautta.

Väänäsen värikkäät teokset ammentavat surrealismista, kubismista ja pop-taiteesta. Ilmaisu on tyyliteltyä ja sarjakuvamaisen sähäkkää. Veistokset ovat syntyneet pääosin kierrätysmetallista, ja taiteilijan albumista löytyy mainioita ennen ja jälkeen ‑dokumentaatioita, joissa kuvataan haravoiden, bensatankkien ja hammaslääkärin telineiden hämmästyttävää muodonmuutosta. Huumori on läsnä, kuten myös kipakka yhteiskuntakritiikki. Yksin teosten nimet ovat uskomaton runsaudensarvi: teoslista koostuu hykerryttävistä lauseenmittaisista vitseistä.

Vesa Väänänen ei enää asu rakkaan veistospuistonsa keskellä, mutta veistokset ovat toistaiseksi paikoillaan kaikkien heinolalaisten ilona.

Teksti: Paula Susitaival. Kuvat: Juho Haavisto.