Sirkka Turkki

Porvoo (1946)

Koulutus pyrkii karsimaan taideopiskelijasta yleiseen makuun sopimattomat rönsyt, mutta samalla voi kadota jotain korvaamatonta. Vapautunut luovuus voi kutistua ja into vaihtua pelkoon taidemaailman tuomiosta. Voidaanko koulutettua taiteilijaa enää hyväksyä ITE-taiteilijaksi? Periaatteessa ei, mutta poikkeuksia on. Jotkin taiteilijat ovat lähes immuuneja ympäristön paineelle. Heissä asuva luomisen vimma unohtaa kaikki varoitukset. Taide on heille pysähtymätön, jokaiseen hetkeen vyöryvä hyökyaalto, jonka ehtojen mukaan elämä eletään. Silloin tuloksena voi olla kokonainen ITE-maailma.

Sirkka Turkki on hankkinut itselleen monenlaista koulutusta: hän kävi ensin taidekoulun, opiskeli sitten lääkintävoimistelijaksi ja myöhemmin kuvataideterapeutiksi. Runonlausujaksi hänet opetti Eeva Kaarina Volanen, itkuvirsien taitoa opetti Martta Kuikka ja nukketeatterin oppia hän sai Maija Barićilta – alansa legendaarisia taitajia jokainen. On Sirkka Turkissakin legendan ainesta. Hän on uskomattoman aktiivinen, ahkera ja rohkea nainen, jonka villiä mieltä ei mikään koulutus ole pystynyt suitsimaan – päinvastoin: hän on käyttänyt kaikkia oppeja omaperäisesti ja aina omiin päämääriinsä tähdäten.

Sirkka Turkki huomasi jo nuorena, ettei taide elätä. Palkkatyönään hän on kouluttanut fysioterapeutteja ja sen ohessa reissannut maailman kriisialueilla avustustöissä. Hän on ehtinyt elämässään vaikka mitä, ja seikkailujensa kertojanakin hän on vailla vertaa. Hänen tarinansa risteilevät sinne tänne, oman lapsuuden traumoista orjaksi myytyjen nepalilaisten tyttöjen kamaliin kohtaloihin. Hän tuntee tyttöjen tarinat, koska on työskennellyt turvakodissa opastamassa heitä kiinni elämän syrjään ja tukee yhä monia taidepuistonsa pikku tuloilla. Tarinat synkkenevät, kun hän kertoo kokemuksistaan Ruandassa ja Burundissa. Siellä hän vaelsi keskellä kansanmurhan kauhuja ja auttoi taas minkä kykeni. Mutta nyt, kun elämä on rauhoittunut, jää aikaa muisteluun ja taiteen tekemiseen.

Sirkka Turkki hankki tuhopoltossa vuonna 2005 tuhoutuneen kotinsa tilalle pikkuisen talon Porvoon Sillvikistä ja rakensi merenrantaan Ruusulinnan taidemaailman. Minne vain talossa tai sen pihapiirissä katseensa kääntää, näkee taiteilijan kädentöitä. Luovuudella ei ole mitään rajoja. Piharakennuksen täyttävät maalaukset ja pikku veistokset, pihalle ja rakennusten seinille laajeneva teospuisto jatkuu vielä maantien toisellekin puolelle, kuistin ikkunoita kansoittaa valtava määrä kylpeviä ja lukevia savilapsia, keittiön seinällä riippuu koko kylällinen nukketeatterin pikku kansaa. Nukketeatterista innostuneena Turkki on luonut jokaiselle hahmolle oman pienen esityksen – monelle iloisen, joillekin surullisen. Elämä on täällä läsnä kaikissa sävyissään.

Sirkan Turkin kodin tuhopoltto jäi selvittämättä, eikä hän saanut korvauksia menetyksestään. Talolaina piti maksaa loppuun, vaikka tontilla oli vain pala hiiltynyttä hirsiseinää. Siitä seinästä Turkki sahasi ensimmäisen palikkansa ja maalasi sen pienen talon näköiseksi. Pian hän teki lisää taloja, ja lopulta koko masentava raunio sai uuden sadunhohtoisen elämän Ruusulinnan kaupunkina. Melkein 800 pikku taloa täyttää nyt koko olohuoneen, pikkuruisia asukkaitakin on 1227. Näillä pienillä kujilla ovat turvassa Sirkka Turkin kauneimmat muistot: vielä terveen isän olkapäillä tehdyt kesäiset retket ja maailmanmatkoilla koetut ihanat hetket.

Teksti ja kuvat: Veli Granö
Taiteilijaesittely on julkaistu ITE-taidetta Uudeltamaalta -kirjassa.