Eero Leinonen

Pudasjärvi (1938)

Pudasjärven soitten ja mäntereitten takaa Tuhansuolta löytyy vastalääkettä euroistumiselle Eero Leinosen voimapajasta. Painomusteallergikko ja virnuilevien toteemeitten mestari vetäytyi sairaseläkkeelle sanomalehtien jaosta käyden kirveellä ja rälläkällä venäläisen petäjän kimppuun. Rajantakaiset jättimännyt kuoriutuvat tämän Lapin siouxin käsissä kuin vaha fantastisiksi toteemeiksi, joita jämöttää Leinosen takapihan tontilla. Näitä monenmuhkuraisia runkoteoksia esittelee tämä myhäilevä jässikkä oranssissa työtakissa, jonka värit sointuvat maiseman jo kuihtuvaan ruskaan. Lippalakissa lukee tyylikkäästi STIHL.

Kaikki on puusta, paitsi Maitua Rysseliin, jossa työttömäksi jäänyt maitotonkka on saanut suomiristin kylkeensä ja nostettuna aurankannattimille kailottaa ”Maaseutu vieteltiin.” Lippospatsas seisoo voutina pellon perällä hymyillen pulloposkin arvuuttavasti, mutta toisella puolen kuusenjuurella ison kiven päällä itkee punakettu ikipihkakyyneleitä. Leinonen veistää väistämättömän vastapaineeksi pahkahattuisen Kaljakeisarin, jolla on viinan ruskettama naamavärkki ja ”pieneksikulunu mulukku”. Puutaskussaan on sällillä puuputeli eli puuteli.

Näissä veistoksissa on ”lappilisä”, mikä tarkoittaa myönteisyyttä elämän elimellisyydelle. Leinonen nauraa sitä suurta karnevalistista kansannaurua, joka kääntää uskomukset sisään ja sisälmykset pöydälle. Käärmeet syövät Eevalta pään ja Aatami pitelee munaansa kauhusta jäykkänä turpa rullalla. Jokaisella hahmotuksella on oma paikkansa Leinosen takaniityn galleriassa, joka on hänen sielunsa matkakartta. Ne ovat syvää metsää ja konkreettista unta. Kotka höylää karhun kalloa kuin maa ja ilma kamppailisi. Lohi hyppää spiraalikuohussa sivullaan puuhun haljennut kylkiviiva. Luonto täydentää itetaiteen kasvattamalla jäkälästä lohelle suomut. Kierikin kesänäyttelyssä oli Leinosen Karhunkaataja kivikautisen kylän vieressä. Se tuntui olleen siinä aina.

Teksti: Erkki Pirtola.  Kuvat: Jorma Luhta, Lauri Oino.