Riku Raution taiteenteko alkoi maalaamisesta, mutta pääpaino on tällä hetkellä keramiikassa, ja puutakin pitäisi ehtiä veistää. Materiaalit eivät kilvoittele keskenään vaan täydentävät toisiaan, ja niistä on helppo havaita tekijän tutun kädenjälki – häivähdys väriä, joka antaa tilaa pohjamateriaalille ja sen sävyille ja muodoille.
Keramiikkavillitys alkoi Kemin työväenopiston kurssilla noin vuonna 1985: ”Tajusin, että minulla on muototaju”. Tekniikkana keramiikka on vaativa, ja ”vängällä ei voi tehdä”. Rautio on ehtinyt tehdä muotteja ja opettaa muottien tekoa vuosikymmenien ajan. ”Ei näillä töillä ansaitsemisen makuun pääse, aina ei saa edes materiaalin hintaa”, Rautio toteaa.
Toisin kuin monella kollegallaan Rautiolla on varta vasten suunnitellut ateljeetilat. Toinen on pihapiirin ulkorakennuksessa, ja toisen hän on rakentanut asuinrakennuksen yhteyteen. Osa keramiikkatöistä poltetaan itse tehdyssä puu-uunissa. Rautio kävi muurarikurssilla, jotta osaisi rakentaa uunin ja olla ammattilaismuurareiden apuna. Aikaisemmin savityöt piti käydä polttamassa Tervolassa asti. Toinen uuni löytyy asuinrakennuksen ateljeesta, se on tehdasvalmisteinen. Sillä päästään puu-uunia suurempiin lämpötiloihin.
Ateljeetiloissa ja varastoissa on hyllyittäin erivärisiä ikisavikokeiluja. Taiteilija kokee, että hänellä on vielä paljon opittavaa. Erilaisten pintojen tekeminen on haastavaa mutta mielekästä. ”Paikoilleen ei voi jäädä”, hän toteaa seuraavista haasteista.
Taiteilija esittelee huonetta, jossa akvarellipinot täyttävät kaikki mahdolliset horisonttipinnat. Lisäksi asuinrakennuksen vintti on täynnä maalauksia. Aiheina ovat olleet pääasiassa lapset, joko omat lapset tai naapurin. Mutta kun kevätaurinko alkaa hohtaa kutsuvana, taiteilija rientää jänkhälle maalaamaan. Luonnoksia syntyy öljyväreillä ja vesiväreillä. Myös ruska-aika pitää vangita paperille.
Rautio on veistänyt poikasesta saakka. Yhä veri vetäisi Rautiota työstämään puutakin, mutta ”ei joka paikkaan repeä”. Hän on kuitenkin kerännyt puita ja antanut niiden kuivua auringossa. Ne odottavat taiteilijan mahdollista vapaa-aikaa.
Teksti: Elina Vuorimies. Valokuvat: Veli Granö, Jaakko Heikkilä ja Katja Skinnari.