Idealismi ei ole typeryyttä – se on rakkautta elämää kohtaan

Jori Tapio Kalliola

Avajaispuhe Lintu ja kala! -näyttelyssä
Rauman taidemuseo 9.6.2023

Hyvää avajaisiltaa, hyvät kutsuvieraat, taiteilijat, Rauman taidemuseon, RaumaArsin ja Maaseudun Sivistysliiton edustajat.

Kun minulle soitettiin ja pyydettiin, että voisinko pitää avajaisissa puheen, olin hämmentynyt ja jokseenkin kauhuissani. Totesin, että olen laulanut yleisön edessä 38 vuotta, mutta puheiden pitämistä vältellyt 54 vuotta. Tällä kertaa päätin olla välttelemättä…

Ja tässä sitä nyt ollaan.

Vaikka puheeni tarkoitus on ymmärtääkseni, ainakin osittain, edustaa meitä taiteilijoita, en pidä puhetta meidän kaikkien taiteilijoiden puolesta. Ei siksi, ettenkö haluaisi, vaan siksi, että se on jo ajatuksena lähes mahdoton. On toki herttaista olettaa, että me taiteilijat olisimme kaikki kuin yhtä suurta perhettä, mutta avajaisillan huumastakin huolimatta, tohdin epäillä moisen perheen olemassaoloa. Ja jos sellainen nyt olisikin, on jokainen perheenjäsen aina omankaltaisensa yksilö, joka katsoo ja jäsentää tätä maailmaa tavallaan, oman elämänsä ja kokemuksiensa kautta. Joten, ääni on nyt vain minun, mutta se ei ole pelkkä taiteilijan ääni. Äänessä on myös monen sortin työmies, satunnainen työtön ja perheenisä.

Olen erittäin hyvilläni, että tämän kaltaisia näyttelyitä taidemuseoissa on, niitä on ollut ja niitä on tulossa.

Me elämme nyt osassa maailmaa jokseenkin harvinaista aikaa, missä monet pienet marginaaliryhmät ovat saaneet omaa ääntään entistä paremmin kuuluville, heidät nostetaan esille, ja heidät tunnustetaan. Taidemaailmakaan ei voi olettaa, että se pysyisi muuttumattomana, suljettuna, jonkin tietyn ryhmän ja sisäpiirin omana maailmana, vaan sen on avattava ovensa myös niille tekijöille, jotka valitsevat toisenlaisen tien ja tavan tehdä taidetta.

Pidänkin tätä Rauman taidemuseon Lintu ja kala! -näyttelyä oivallisen hienona esimerkkinä ja tekona, joka on täynnä avarakatseisuutta, humaaniutta ja solidaarisuutta. Täällä kohtaavat menneet ja nykyiset, koulutetut ja kouluttautumattomat. Me kaikki kyllä tiedämme, että toisenlaisten asioiden, tapojen ja tottumuksien yhteensaattaminen, ja veren sekoittuminen on vain hyväksi. Sillä uskokaapa vain, vielä tulee sekin onnen päivä, kun tässä maassa sepelvaltimotauditkin ovat katoavaa kansanperinnettä.

Asiat ovat aina monisyisiä ja mutkikkaita. Mikään ei ole mustavalkoista. Se ei ole Lintu tai kala, se on Lintu ja kala!

Taiteilijana, tässä taiteilijan roolissa, mutta ilman tätäkin roolia, haluan vielä sanoa ja painottaa, että on ensiarvoisen tärkeää, että me taiteilijat uskallamme kritisoida, haastaa ja kyseenalaistaa valtarakenteita, vallanpitäjiä, valtiovaltaa ja valtavirtojen tukahduttavaa ylivoimaa.

Nyt kun olemme ajautuneet kollektiiviseen kyynisyyteen, jossa kansallis- ja liittoliput liehuvat, marssien sävelet ovat kuin seireenien lumoavaa kutsua, aseet kauniita ja kiiltäviä, tilisiirrolla lähetät tappavat ohjus- ja ammusterveiset humoristisin slouganein, ja sinun mahdollinen kykysi tappaa tarpeen vaatiessa, ovat pelkkiä hyveitä, olemme tilanteessa, että meidän taiteilijoiden on otettava vastuuta siitä, että nuoret ja tulevat kasvavat sukupolvet näkevät ja uskovat, että asiat voidaan hoitaa myös toisin.

Idealismi ei ole typeryyttä, se on rakkautta elämää kohtaan.

Meidän ei siis tulisi niellä mitään pureskelematta. Asiat ovat aina monisyisiä ja mutkikkaita. Mikään ei ole mustavalkoista. Se ei ole Lintu tai kala, se on Lintu ja kala!

Ja lopuksi haluan päättää tämän osuuteni aforismilla, aforismilla, joka omistettakoon edesmenneelle kansantaiteilija Alpo Koivimäelle: Ei ihminen voi opiskella itseään taiteilijaksi, vaan pyrkiessään täyttämään omia tarpeitaan, hän parhaimmassa tapauksessa huomaa olevansa… sellainen. (Lauri Viita)