Hannu Syrjälahti: Alpo Koivumäen siunauspuhe 2.6.2023
ALPO Johannes KOIVUMÄKI
Siunauspuhe Nummijärven kirkossa, Kauhajoella, 2.6.2023/ Hannu Syrjälahti, khra, el. Kauhajoki
Hyvä saattoväki – Alpo Koivumäen ja hänen taiteensa ystävät; Alpolle tutut, läheiset ja rakkaat ihmiset!
Tänään tuntuu siltä kuin olisimme eräänlaisessa heimokokouksessa. Tässä lähtöjuhlassa saattelemme manan majoille, Luojan toiseen todellisuuteen – meiltä vielä salattuun – tämän ”ITE-heimomme” kirkasta keulakuvaa – suurenmoista taiteilijaa, aitoa ja vilpitöntä, konstailematonta ihmistä.
Alpon taival ITE-taiteen rintamailla ja koko hänen eheän elämänsä kaari on meille suurelta osin Alpon tarinoista ja häntä esittelevistä taidekirjoistakin sangen tuttua. Niinpä sitä tuskin tarvitsee lähteä tässä juhlapuheessa liiemmin kertaamaan meille ”Alpon-heimolaisille”. Paljon enemmän meille ovatkin merkinneet ne kohtaamiset, jotka juuri kaikessa arkisuudessaan ovat olleet jokahetkistä inhimillisen läsnäolon juhlaa.
– Ystävät! Meillä jokaisella on omat muistomme Alposta, kullakin siltä aitiopaikalta, jolla saimme osallistua hänen elämäänsä.
Itselleni nousi mieleen muutama Alpoon liittyvä tilanne eli muistoja noin 17:ntoista vuoden ajalta. Jollakin tapaa ne kuvastavat Alpoa ja piirtävät esiin jonkun hänelle luonteenomaisen piirteen.
1) Kun avioiduttuani muutin Kauhajoelle, elämääni putkahti liuta uusia, mielenkiintoisia tuttavuuksia, useimmat tietysti rakkaan puolisoni Tuulin vanavedessä.
Eipä aikaakaan, kun jo Loviisa halusi haastatella toimittamaansa Kauhajoen Kesälehteen. Ilmiselvästi olin jo tuolloin vieraillut Alpon Savannilla, koska toivoin, että jutun yhteyteen tuleva kuva otettaisiin siellä. Saattaa olla, että se oli ensimmäisiä kertoja, kun tapasin siellä myös Alpon. Hän oli minulle hyvin ystävällinen ja avulias. Pääsinkin lehden kansikuvapojaksi. Siinä viihdytin Alpon kodin pihamaalla hänen tekemiään kaukaisia vieraita, eteläamerikkalaisia peltikotkia inkeriläis-suomalaisen Teppo Revon tekemän paimenhuilun helein sävelin.
2) Toiseksi piirtyy muistista muutamat tärkeimmät tuokiot minun ja Alpon välillä, kun pääsin hänen 80-vuotisjuhlissaan 21. heinäkuuta 2019 lukemaan päivänsankarin runoja trooppisen helteiselle Savannille.
Ikään kuin autenttisuuden tehostamiseksi sain pyynnöstäni lainata Alpon paitaa ja lippalakkia – en sentään tohtinut pyytää saappaita, jotka kaikella tapaa olisivatkin olleet minulle aivan liian suuret. Keskityin tekstien lukemiseen parhaalla taidollani. Yllätyin vähän siitä, että päivänsankari ilmiselvästi liikuttui ja kiitti minua runojensa tulkinnoista. – Muutama kuukausi juhlan jälkeen tapasimme ohimennen terveyskeskuksen ensiavun aulassa, kumpikin omilla asioillamme. Ehdimme siinä vähän jutustellakin. Ilmaisin siinä Alpolle, miten paljon häntä arvostin ja miten suuri ja merkittävä oli tuo hetki ollut itselleni. Uskon, että molemmat tunsimme tietynlaista sielunveljeyttä keskenämme.
3) Kolmas seikka kohtaamisissamme liittyi teitittelyyn. Alpo teititteli meitä, ja se tuntui Tuulista ja minusta vähän kiusalliselta. Asia nousi puheeksi, kun kävin sairaalassa Alpon luona. Silloin paikalla ollut Loviisakin ”todisti”, että olimme kyllä tehneet sinunkaupat. – Alpo oli herrasmies. Hän kertoi miten häntä pienestä pitäen oli kotona opetettu teitittelemään ”hienoja ihmisiä”. – En malttanut olla sanomatta, että mitä siihen hienoon ihmisyyteen tulee, niin kyllä sinä Alpo olet jonon ensimmäinen hieno . . . sitten on pitkänpitkä tyhjä väli, jonka hännillä saattaisimme mekin olla mukana.
4) Vielä haluan muistaa niitä hetkiä, jolloin tapasimme Alpon sairaalavuoteellaan. Hän oli niin iloisen ja onnellisen oloinen, tyytyväinen ”hotellin palvelutasoon”, ystävälliseen ja auttavaiseen hoitohenkilökuntaan. Alpo tuntui olevan niin täynnä intoa ja elämää! Hän kehitteli koko ajan uusia keksintöjään: Ukraina-monumenttia patsaspuistoon, ja vuodepotilaiden avuksi ohutta keppiä, jolla liikuntarajoitteinen voisi helposti ulottua lähistöllä mutta käden ulottumattomissa oleviin kohteisiin. (Varsinkin tätä jälkimmäistä keksintöä olen itsekin kaivannut lähes päivittäin!)
Kuulostiko Alpolta? – ystävällinen ja avulias – aito, vilpitön ja konstailematon – iloinen – onnellinen – tyytyväinen – täynnä intoa ja elämää?
Alpo oli ihmisenä ja monitaiteilijana kuin muinainen, elämässä monelle taholle kurkottanut, rehevä renessanssi-ihminen. Hän oli sitä mistä tuossa edellä kerroin – ja sen lisäksi vielä varmasti paljon, paljon muutakin.
Lyhyehkö hoitojakso sairaalassa alkoi piankin painottua yhä selvemmin saattohoidoksi. Alpo itse oli ennakkoluuloton ja utelias kokeilemaan myös erilaisia hoitomuotoja. Hän toivoi ja uskoikin, että vielä parantuisi vaivoistaan.
Päivä päivältä ja viikko viikolta Alpon voimat kuitenkin vähitellen ehtyivät. Enää ei ollutkaan jäljellä edellytyksiä tämän ajallisen elämän jatkumiselle. Alpo vaipui tajuttomuuden tilaan, joka lempeästi ja armeliaasti johdatti hänet todella uudelle, mielenkiintoiselle matkalle.
Aarnikotka – Alpo – levitti uljaat siipensä ja suuntasi rauhallisin liikkein kohti taivaallista Valon valtakuntaa. Siellä vallitsee Luojan armo, anteeksiantamus ja rakkaus. Se on rauhan ja levon maa.
Virsi 970 (soolona, ilman säestystä):
1. On unen aika, pieni ihminen. / Käy levon huomaan, suojaan Jeesuksen.
Enkelten saaton matkalle saat. Luottaen kulje unten puhtaat maat.
2. Tähdet jo loistaa, hiljaa hohtaa kuu. Maa on niin kaunis, taivas kirkastuu.
Enkelten kuoro maan yllä soi. Untesi rauhaa taivas vartioi.
3. On unen aika, pieni ihminen. Käy levon huomaan, suojaan Jeesuksen.
Eräs ajallisen elämän kehä umpeutuu tänään, kun kohta täältä kirkosta saatamme yhdessä Alpon isänsä ja äitinsä viereen kotikylän kirkkomaahan, leposijallensa.
Kaikkiin Jumalan hyviin lupauksiin luottaen, ja Herraan Jeesukseen Kristukseen turvaten nousemme nyt siunaamaan haudan lepoon meille tutun, läheisen ja rakkaan Alpon.
ALPO Johannes KOIVUMÄKI,
Maasta sinä olet tullut.
Maaksi pitää sinun jälleen tuleman,
Jeesus Kristus, Vapahtajamme,
on sinut viimeisenä päivänä herättävä.