Mauri Rönni

Kalajoki (1941–2021)

Puukkotaituri Mauri Rönni kuvailee puunveistotaidon siirtymistä sukupolvelta toiselle: ”Kyllä sitä paimenpoikanakin tuli jukerrettua jotakin, että puukko on tuttu sieltä asti. Pappahan oli nikkari, niitä vanhan kansan nikkareita. Kyllä sitä lastuläjässä on kontattu niin paljo. Ja isä oli kätevä käsistään, kyllä kaikki nuo mitä tarvihti, haravat ja hangot ja muut, reet ja saavit ja korit, se vain tuvassa nikkaroi.”

Rönni arvelee, että suvun miehillä olisi ollut kykyjä myös esittävään puunveistoon, mutta heillä ei ollut huvikseen veistelyyn aikaa työntäytteisessä arjessaan, varsinkin kun ei luovuutta osattu nykyisellä tavalla arvostaa. Nykyään puupatsaitten tekijöitä on paljon, mutta Rönni epäilee, että veisto ei enää tästä yleisty, sillä se on hänen mukaansa vanhojen miesten laji. ”Ne on kaikki vanhoja, ei nuoret kerkiä. Ja nykysin saa helpommin kaupasta.”

Rönnille puunveisto, ”jukertelu”, on luonteva osa arkipäivää. Materiaalin pieniin veistoksiinsa hän valikoi liiterin saunapuiden joukosta, ja ateljeena toimii keittiön pöydänkulma. Rönni kertoo työskentelynsäkin olevan hyvin yksinkertaista; sen kun otetaan puupala ja aletaan veistää. Mikä tahansa puulaji käy, mutta leppää hän pitää varmana valintana. Kun sitten palikasta moralla ja taltalla ottaa riittävästi ylimääräistä puuta pois, niin jotakinhan siitä tulee, hän toteaa. ”En mää montakaan oo palauttanu takaisin tuonne liiteriin, että jotenkin on tullut aina tehtyä.”

Perinteiselle puunveistäjälle on kunnia-asia ja taidon ilmaus, että hän tekee patsaansa yhdestä puusta. Muistuttaa enempi askartelua kuin veistoa, jos osia liitetään liimalla, Rönni selittää. Yhdestä puusta veistäminen ei jätä varaa virheille. Minkä on kerran pois vuolaissut, sitä ei enää saa takaisin. ”En oo semmonen, että näkisin puuhun, mun pittää vähän niinku pakottaa”, Rönni harmittelee. Teos onnistuu vain keskittyen ja maltilla, ajan kanssa jukertaen. Yksityiskohtia täynnä olevan veistoksen toteuttaminen on niin tarkkaa puuhaa, että Rönni kertoo usein veistävänsä paidankaulus märkänä.

Yhden veistoksen parissa kuluu tavallisesti viikon verran, monimutkaisiin kokonaisuuksiin pitää varata aikaa rutkasti enemmän. Melkein valmiin viimeistelyä Rönni pitää hankalimpana, sillä siinä ohueksi veistetyt osat helposti särkee. Kerran veistetyn korjaamisen liimalla hän tosin hyväksyy, toisin kuin osina tekemisen. Loppusilaus vedellään santapaperilla, maalata tai tervata Rönni ei veistoksiensa puupuhdasta pintaa halua. Piiskuisia ilmeikkäitä puu-ukkoja ja touhua täynnä olevia ryhmäkuvaelmia on tällä reseptillä syntynyt jo toistasataa. Lisänä tuotannossa ovat kaksi jykevän kokoista lehmäveistosta, jotka on toteutettu pääosinkirveellä ja taltalla.

Rönnin jukerrusten aihepiiriin mahtuu tanssijoita ja soittajia sekä raamatunaiheita omaelämänkerrallisten muistojen ja maaseudun elämän kuvausten lisäksi. Usein humoristisissa pienissä veistoksissa on häkellyttävän paljon pikkuruisia yksityiskohtia, aina viulunkielistä suutarinnauloihin. Rönnin teosten elämänmakuisuutta lisää tapahtuman tuntu. Hahmot eivät ole pysähtyneet kuvattaviksi, vaan ovat keskellä työntekoa, tanssia tai soitantaa. Veistäjä on vanginnut liikkeen ja hetken puuhun.

Teksti ja kuvat: Minna Haveri