Kirsti Mäki

Mellilä (1948)

Kirsti on sydämellinen ihminen, joka tulee lähelle toista ja on läsnä.  Siksi tässäkin tekstissä Kirstin oman toivomuksen mukaisesti häntä kutsutaan etunimellä.

Kirsti asuu vanhalla ratsutilalla, joka on ollut hänen sukunsa omistuksessa 1600-luvun alkupuolelta lähtien. Ikivanhoissa hirsiaitoissa on suvun keräämää historiallista esineistöä, työkaluja ja muuta menneen ajan elämänmenoon kuuluvaa tavaraa pärepihdeistä ruumislautaan. Tilan vanhat ulkohuonerakennukset ovat täyttyneet kiviteoksista, lautamaalauksista ja aforismeista. Myös 1800-luvun lopulta peräisin olevan päärakennuksen hämyisän pirtin ovat vallanneet karhean kauniit kivihahmot. Teokset on aseteltu suuriksi ryhmiksi pirtin pöydille, penkeille ja tuoleille. Jokaisella kivihahmolla on nimi ja monen vierelle on asetettu runo. Pienikokoisiin teoksiin sisältyy suurta symboliikkaa. Ne viestivät kokonaista elämän filosofiaa.

Kirstin taiteessa korostuvat muistot ja luonnon sekä elämän kunnioitus. Hänen taiteelleen on luontaista hiljentyminen ja herkistyminen ympäristön kauneudelle. Kirstin elinympäristö on täynnä pieniä arjen asetelmia. Vanhoja tavaroita, edesmenneille rakkaille kuuluneita esineitä ja ajan sekä kosketusten patinoimia pintoja, jotka Kirstin huolenpito ja herkkyys kehystävät teoksiksi.

Kirstillä on erityinen kyky luoda tunnelmia. Pirtin ilmapiirissä on jotain unenomaista ja ajatonta. Kynttilöiden loiste ja verhojen läpi siilautuva päivänvalo luovat kiviteosten lomaan pehmeän varjojen leikin. Jossain taustalla soi gregoriaaninen musiikki. Tunnelma on hauraan harras, hiljentävä. Kun astuu pirtistä pihamaalle kesäpäivän kova valo herättää erilaiseen näkemiseen. Pihapiirissä kulkiessaan Kirsti lausuu raikkaita pieniä runoja, joihin tiivistyy huomioita luonnon yksityiskohtien loputtomasta runsaudesta.

Kivet monissa muodoissaan ovat Kirstille rakkaita. Kotitalo on perustettu kalliolle ja vanhaa luonnontilaista pihapiiriä ympäröi jäyhä kiviaita. Kirsti on kaivanut vanhan sikalan maalattian pois ja paljastanut sen kätkemät kauniit lohkareet. Metsän reunassa sijaitsee hänen hiljentymispaikkansa, Kivikirkko, pieni luolamainen onkalo, jota suuret kivenjärkäleet kehystävät. Tämän kaiken keskellä asustavat Kirstin pienet kivihahmot, jotka kertovat jokainen omaa tarinaansa. Kivi on elementti, johon on tallentunut ikiaikaista tietoa. Taiteilijalle, joka on avoin niiden sanoman vastaanottamaan, kivet kertovat viestejä menneestä ja tulevasta.

Teksti: Minna Haveri. Kuvat: Inna Kallioinen.