Hanna Viitala

Pori (1976)

Hanna Viitala päätyi televisiotuotannon opintojen jälkeen vauhdikkaaseen ja loistokkaaseen Lontoon televisiomaailmaan ja sen jälkeen Helsinkiin mainosmaailmaan. Vuonna 2010 ilmoitus Kankaanpään opiston askarruttajakurssista herätti Viitalan mielenkiinnon. Samalla hän tajusi elämänarvojensa ja työelämänsä vaatimusten olleen syvässä ristiriidassa, ja ura sai jäädä.

Viitala koki lyhyessä ajassa useita siirtymiä ja kriisejä, jotka vaikuttivat hänen koko identiteettiinsä: mainosmaailmasta käsityötekniikoiden opetteluun, itsenäisestä naisesta pientilallisen vaimoksi, uranaisesta kotiäidiksi. Voisiko lasikaton murtaa toisellakin tapaa? ”Lähdin rakentamaan itseäni, jotakin rikkoutui ja meni osiksi, ja siitä rakentui uutta. Sen jälkeen olen tuntenut, etten tarvitse enää laumaa enkä gloriaa.”

Ratkaiseva askel oli osallistuminen taideterapiaan, jossa käsiteltiin psykoanalyytikko Clarissa Pinkola Estésin kirjaa Naiset jotka kulkevat susien kanssa. Kirjailija avaa naiseutta ja naisen psyykettä tarinoiden ja arkkityyppien avulla. Viitala tajusi, että naisten vaistonvaraisuuteen ja intuitioon perustuva ajattelu on tukahdutettu vuosisatojen ajan. Tarinoiden aarrelipas avautui, ja ne avasivat oven Viitalan omaan luovuuteen. Myytit vaativat tulla näkyviksi, ja Viitala puki elämänsä kriisit symboleiksi.

Vuoden 2017 Lavia-viikon aikana järjestetty näyttely oli Hanna Viitalalle unelmien täyttymys. Yleisöä kävi paljon, ja keskustelut kävijöiden kanssa saivat hänet ajattelemaan omaa taiteilijuuttaan. ”Taiteilijako mä oonkin?” Siihen asti taiteilijuus oli tuntunut tavoittamattomalta. Viitalan käsitys oli, että vain hyvistä piirtäjistä voi tulla taiteilijoita. Lapsena kömpelösti piirretyt missikisat palautuivat mieleen, eikä muisto ollut kannustava.

Tarinoista ja kuvista vapaasti assosioiden syntyvä teos lähtee alitajunnasta ja tiedostamattomuudesta. ”Sen jälkeen istun symbolisesti tulen ääreen, sitten tulee tarina ja teos herää henkiin”. Samalla Viitala kokoaa itsensä yhteen, pala palalta. Tunne on voimaannuttava, hän kertoo. Ikuiset myytit eivät ole kadonneet minnekään, vaan ne ovat löydettävissä ja hyödynnettävissä oman rauhan ja onnen paalutusmerkeiksi.

Viitalan teokset eivät synny liukuhihnalta, vaan tekeminen on syklistä. ”Tulee hetki ja tunne, että nyt lähtee syntymään, se syntyy voimalla”. Aluksi se oli jopa pelottavaa. Siksi taiteilija vierastaa teostensa hintalaputtamista ja ajatusta taideammattilaisuudesta. Hän kuvaa itseään avustajaksi, välittäjäksi ja kätilöksi, visionäärisen taiteilijan tapaan. ”Mysteerin edessä ei voi liikaa ajatella, tai taika raukeaa.”

Teksti: Elina Vuorimies. Toimittanut: Lauri Oino. Kuvat: Veli Granö.
Pidempi taiteilijaesittely on julkaistu ITE Satakunnassa -kirjassa.