Hannu Kallio: avajaispuhe Markku Sarastamon näyttelyssä

Markku Sarastamon Karjubo – maa jota ei ole, näyttelyn avajaiset

RaumArs Taidetalossa 2.10.2025

Kiitän tämän näyttelyn järjestäjiä työstänne ja onnittelen Vuoden ITE taiteilija Markku Sarastamoa. On ilo olla täällä.

Olen ainakin kolmen vuoden ajan yrittänyt lukea kirjaa, joka pyrkii osoittamaan, että aikaa ei ole olemassa, ainoastaan atomien ja atomirykelmien paikka muuttuu, ja me atomirykelmät luulemme sen johtuvan ajan kulumisesta. En millään pääse sivua viisikymmentä edemmäksi.

Espanjasta löytyy 66.000 vuotta sitten tehtyjä luolamaalauksia. Käsi on painettu kalliota vastaan ja sen päälle on puhallettu rasvaan tai sylkeen sekoitettua väriainetta. Silhuetti näkyy selvänä tänäkin päivänä.

Eikö ollut nälkä, kun rasvaa voitiin tuhlata näennäiseen turhuuteen. Ei ollut ilmeisesti kiire metsälle, kun oli aikaa koristella luolan pintaa.

Jo tuolloin ihminen tiesi, että pelkkä päivätyö ei riitä, tarvitaan muutakin. Kuvilla tekijä liittyi ympäröivään luontoon ja yhteisöön. Ja me mietimme, mikä meitä ihmisiä yhdistää yli ajan.

Nyt kymmenenien tuhansien vuosien jälkeen me emme tarkalleen tiedä, mitä kuvilla haluttiin kertoa. Olen kuitenkin aika varma, että taiteella luotiin yhteisöllisyyttä ja jokainen ymmärsi taustalla olevan sanoman.

Mitä vähemmän kielellä on puhujia, sen monipolvisempi ja hankalampi sen kielioppi ja sanavarasto voivat olla. Koltansaamessa on kuulemma 200 erilaista sanavartalomuunnosta genetiivin muodostamiseksi. Englannin kieli, jota kaikkialla puhutaan muuttuu sitä latteammaksi, mitä useampi sillä kommunikoi. Pieni kieli toimii paremmin: Kun veneporukan keulamieheltä putosi viinapullo veteen, Raumalla tilanne pelastui huutamalla viipotput otkii. Minä luulen, että kansainvälisesti leviävälle kuvataiteelle, saattaa käydä samalla tavalla kuin tasapäistyvälle englannin kielelle. Kansainvälistyminen muokkaa kuvastoa. Kansainvälisen maineen laskelmallinen tavoittelu merkitsee kompromisseja, jos haluat tavoitella maksimaalista tunnettuisuutta ja mainetta. Kysymys kuuluu, ovatko gallerioiden sisäänostajat ja kriitikot aina oikeassa vai ovatko he tietämättään markkinavoimien tulkki.

Viittasin alussa aikaan, sen mystisyyteen. Mielestäni elämme Suomessa, kuin mitään menneisyyttä ei olisi olemassa. Liian monet helsinkiläiset ovat sitä mieltä, että Suomi ei pärjää teollisuustuotannossa, satamien pidossa, korkeakoulutuksessa, taidemuseoissa, agronomien koulutuksessa, tietokonepelien kehittämisessä eikä makkarantuotannossa ilman, että kaikki resurssit keskitetään Helsinkiin. Ikään kuin kaikki hyvä olisi syntynyt vasta Kehä kolmosen saatua asfattisädekehän. Maamme ei kuulemma kestä sitä, että vähäisiä resursseja tuhlataan pitämällä koko maa asuttuna, siis muidenkin kuin susien asuttamana.

Tämän Helsinkikeskeisen politiikan ensi askel oli, kun vuonna 1550 Raumalaiset siirrettiin Helsinkiin, jotta Kustaa Vaasan pöyhkeä strateginen siirto, Helsingin perustaminen, toteutuisi.

En tiedä, vietiinkö tuolloin Helsinkiin raumalaisten parhaimmisto vai ne, joista haluttiin eroon, mutta tästä väestön pakkosiirrosta huolimatta Rauma nousi kukoistukseen vireänä kauppakaupunkina ja kuten tänään näemme, myös kulttuurikaupunkina. Missä on vanha Helsinki, sen puutalokorttelit, sen sielu. Ne on arvottomina purettu. Tilalla on toimisto toimiston vieressä ja kivijalkamyymälät tyhjinä, ihmiset kun haluavat asua Espoossa tai Kirkkonummella.

Pääsen vihdoin ITE-taiteeseen. Jos taide on jotakin sellaista, joka vaatii korkeakoulututkintoa ja yleisesti hyväksyttyjen konventioiden omaksumista, Espanjan Maltravieso luolan asukkaiden olisi pitänyt odottaa 65000 vuotta, jotta Bolognan yliopistossa olisi avautunut mahdollisuus opiskella alaa. Vielä neljä ja puoli vuotta, niin vasta valmistunut taiteen maisteri, esperantoksi magistro pri arto, olisi voinut palata synnyinseuduilleen toteuttamaan sisäistä paloaan.

ITE taiteen hienous ja arvo on siinä, että jokaisessa ihmisessä oleva kyky nähdä uusia merkityksiä jokapäiväisissä asioissa, toteutuu ITE-taiteen tekijän ja ympäröivän yhteisön keskinäisessä ymmärtämisessä. Hän on yksi meistä, tekipä hän hienosti, onpa loistava oivallus, olisinpa ollut itse tekemässä. Olisin kyllä minäkin osannut, mutta kun oli muuta tekemistä. Mutta huomenna minäkin saatan toteuttaa itseäni.

Minua, Keskitien säätiön asiamiestä, pyydettiin  pitämään tämä puheenvuoro. Edellä olleista pistoista huomaatte, että olen yksisilmäinen kokonaisen Suomen kannattaja. Tähän liittyen säätiömme on jo pitkään ollut mukana tukemassa Maaseudun Sivistysliiton työtä ITE-taiteen löytäjänä ja edistäjänä. Kiitän omasta puolestani järjestöä tämän uraauurtavan pioneerityön tekemisestä.

Emme olisi täällä ilman Markku Sarastamon elämäntyötä, tämä näyttely puhuu puolestaan, mutta saamastani taustamateriaalista avautui kiehtova näky sotienjälkeisen Suomen tarinaan. Olemme metodisen uskollisia virkavallan, kulttuuri-instituutioiden ja konventioiden kunnioittajia, mutta todelliset Suomen tekijät kuten Markku Sarastamo ovat joutuneet luovimaan viranomaismääräysten, pääsykokeiden ja lomakkeiden viidakkomaailmassa. Tragikoominen kohta muistelmakäsikirjoituksessa oli vuonna 1996 tapahtunut irtisanoutuminen työttömyyskortistosta. Markun tarina on kuitenkin leirinuotiotarina, tarina yliheittäjän alipaiskaajan synnyttäjästä ja on hienoa olla mukana tänä iltana.

Hannu Kallio