Iloismia Sarkolasta

Blogit

ITE PIRKANMAALLA / Nokia
Teksti, kuvat ja videot: Leena Peltokangas

Paula Huhtanen on kova maalaamaan. Maalauksia on syntynyt kankaalle, pleksille, lasille, kaakeleille ja monenlaisille puupinnoille. Huhtanen on maalannut myös huonekaluja, autoja, astioita, kenkiä, ruumisarkkuja, mattoja, vaatteita ja jopa iltapuvun.

Paula Huhtanen ja Äiti-ikoni
Öljyvärimaalaus takkiin

Paula Huhtasen tuotannolle on leimallista kaikkinainen runsaus, ennakkoluulottomuus ja rohkea värien käyttö. Usein suurikokoiset teokset ovat täynnä pieniä yksityiskohtia; kaaria, viivoja, ympyröitä ja etenkin pisteitä. Tuotannosta hehkuu värien ohella myös ilo.

– Iloismi on ainoa ismi, jota tunnustan. Olen ylipäätään sitä mieltä, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy, kertoo värikkääksi maalatussa nojatuolissa istuva Paula Huhtanen.

– Minusta on tavattoman mielenkiintoista ajatella ihan vaikka tätä nojatuolia, että miten tämä saa siivet selkäänsä ja uuden elämän, kun maalaan sen. Matoista tulee minun käsittelyni jälkeen lentäviä mattoja, kun niitä vähän värittelen. Nämä kaikki arjen esineet ovat ihan yhtä käypiä maalauspohjia kuin taulukangaskin.

– Tavallaanhan tämä on tuotekehitystyötä ja jatkuvaa kokeilua, että mitä kaikkea voi maalata. Minähän värittäisin koko maailman, jos vain annettaisiin pensseli ja lupa tehdä se. Uskoisin, että sen väritystehtävän jälkeen tämä olisi paljon hauskempi paikka.

Paula Huhtasta voisi hyvällä syyllä kutsua koloristiksi, sillä kaikkien maalattujen arkisten esineiden lisäksi myös perinteisimmille materiaaleille maalatut teokset hehkuvat värejä.

– Kyllä värillä on väliä. En ymmärrä, kuka keksi sen harmaan betonin ja kuka päätti, että asfaltti on juuri tämän väristä ja miksi joka paikassa on niin paljon beigeä. Luulen, että maailmassa on vielä paljon nykyistä enemmän värejä, me ei vaan nähdä niitä. Voi olla, että tämä minun rohkeuteni värien suhteen on Lapin perua.

Pullon henki

Paula Huhtasen juuret ovat vahvasti pohjoisessa, syntymäpaikka on tarkkaan sanottuna Peräjänkä Yli-Tornion Kallivaarassa. Vuoden ikäisenä Paula muutti äitinsä ja sisarustensa kanssa Kittilään, jossa hän asui myös nuoruusvuotensa.

– Ymmärsin jotenkin jo aivan lapsena, että minulla on jokin taito tai lahja kuvien tekemiseen. Ensimmäisen kerran teoksiani oli esillä näyttelyssä, kun olin kymmenvuotias. Kittilässä toimi taideseura Staalo ja töitäni oli näissä Staalon yhteisnäyttelyissä.

Pohjoisen vuosina Kittilän kuuluisat taiteilijat Reidar Särestöniemi ja Kalervo Palsa tulivat tutuiksi Paula Huhtaselle.

– Kalervo Palsa oli 70- ja 80-lukujen Kittilässä varsin ristiriitainen hahmo ja meistä lapsista tietenkin äärettömän kiinnostava. Lapsia neuvottiin vaihtamaan tien puolta, kun taiteilija tulee vastaan kylällä. Olihan se ilmapiiri ja paine kaikkea erilaista kohtaan siellä aikamoinen. Palsa sitten kuoli keuhkokuumeeseen keskellä Kittilän kirkonkylää vuonna 1987.

Paula Huhtanen oli Staalon järjestämällä pastellimaalauskurssilla, jossa Kalervo Palsa oli ohjaajana.

– Kalervo Palsa oli opettajana hurjan hyväntahtoinen, rento ja lahjakas. Kalle opetti, että taiteen tekeminen on välineistä ja ympäristöstä riippumatonta ja sanoi, että ”mie maalaan vaikka paskalla, jos mie haluan sen jäljen jättää”.

Paula Huhtasen äiti oli kesäisin töissä Särestön tilalla ja lapset viettivät siellä kesiä. Reidar Särestöniemen työhuone tosin oli lapsilta kiellettyä aluetta.

– Tottakai se työhuone kiinnosti. Tirkistelin suuren puisen oven avaimenreiästä ja näin ne kaikki värit. Jotenkin silloin oivalsin, että taide voi olla ihan työtä ja sillä voi elää. Onhan minulla sitten myöhemmin ollut Särestössä yksi näyttelykin.

– Sekä Kalervo Palsan tapaaminen että lapsuuden kesät siellä Särestössä olivat molemmat erittäin tärkeitä kokemuksia, kun silloisessa Kittilässä se ilmapiiri oli muuten niin torjuva kaiken tällaisen suhteen.

Onnellinen muna
Laatikon henki

Kittilän jälkeen tie vei hetkeksi teatteriopintoihin Tornioon, syntyi perhettä ja matka jatkui Savonlinnaan, Lahteen ja sitten kymmeneksi vuodeksi Heinolaan, jonne Huhtanen pisti pystyyn Veturitornin gallerian. Heinolan jälkeen Huhtanen asettui Tampereen Pispalaan, jossa vanhasta Puukkoniemen kaupasta muotoutui taidetyön yhteisö PAUhouse emäntänsä mukaan. Paula Huhtanen oli mukana perustamassa Pispalan teatteria ja toimi usean vuoden ajan Pispalan kumppanuus ry:n koordinaattorina työllistämässä taiteen ja luovien alojen ihmisiä. Parin viime vuoden ajan Huhtanen on asunut maaseudun rauhassa Nokian Sarkolassa.

– Kyllähän tämä on ollut melkoinen korkeakoulu kaiken tekemisen suhteen ja olen ihan kiitollinen, että tämä polku on mennyt näin. Tässä kun istuu ja kuuntelee puiden huminaa, ei välttämättä tiedä mitä pitäisi tehdä, mutta tietää jo oikein hyvin, mitä ei pidä tehdä.

Vaikka Paula Huhtanen onkin tehnyt monenlaisia luovan alan töitä, hän on kuvataiteilijana itseoppinut. Hän sanookin, ettei aikaa akateemisille opinnoille ole ollut, kun on ollut pakko tehdä ja luoda. Tekeminen on ollut tuotteliasta ja Huhtasen teoksia onkin sekä museoissa että monissa yksityiskokoelmissa.

– Olen vahvasti sitä mieltä, että vielä on opittavaa, mutta toisaalta haluan jakaa tähän asti oppimaani myös muille, kaikenlainen yhdessä tekeminen ja yhteisötaide on minulle tärkeää.

– Jotenkin juuri nyt tuntuu tärkeältä ajatella taiteen tehtäväksi rohkeus, pelottomuus ja avoimuus. Pitää olla yhteiskuntakriittinen, mutta myös tuoda iloa ja luoda uskoa huomiseen sekä tehdä työtä rauhan puolesta.

Tällä hetkellä Nokian Sarkolan maalaismaisemassa vedetään henkeä. Välillä suunnitellaan tarkkaan luonnosten pohjalta tulevia töitä, välillä taas purskahdellaan ja tehdään saman tien valmista jälkeä asialle omistautuen.

– Silloin kun pitää maalata, niin silloin maalaan ja omistaudun sille täysin. Väitän, että luovutan melko paljon energiaa siihen teokseen, jota kulloinkin teen. Taiteilija on siinä prosessissa jonkinlainen väline tai kanava. Loppujen lopuksi tämä on hyvin henkistä hommaa, sanoo Huhtanen.

– Eikä näitä teoksia ole tehty minua itseäni varten tänne nurkkiin pyörimään, vaan kyllä ne on tehty ihmisille ja ihan koko universumille, kuittaa Paula Huhtanen istunnon värikkäästä nojatuolistaan.

Seitsemän sisarusta
Rauhankilvet