Martti Hömppi
Nokia, Siuro (1935–2013)
Kun se vaan välähtää, että mieleen juolahtaa. Kun joku kysyy multa, että ”tuota haetko sää uusia ideoita?” mä sanon, että mulla on kyllä pää niin täynnä ideoita, saatuna, että ikä loppuu kyllä kesken, jos mää sillä lailla.
Martti Hömppi kertoo, että hän on kirjavan elämäntaipaleensa varrella ehtinyt olemaan monessa mukana. Lähtöjään hän on Karjalan evakko. Nuoruudessaan hän paini kilpaa ja seikkaili maailman merillä seilorina, myöhemmin harrasti torvensoittoa ja lopulta eläkkeelle jäätyään ryhtyi itseoppineeksi taiteilijaksi. Hömppi kertoo olleensa koko ikänsä kiinnostunut taiteesta ja sen tekemisestä, mutta aiemmin ei ollut aikaa aloittaa. Tärkeänä kannustajana taiteilijuuden alkutaipaleella oli kuvanveistäjä Ossi Somma, jolta Hömppi uskaltautui aikansa emmittyään kysymään neuvoa taiteen tekemiseen. Somman innoittamana aiemmat kuparipakotetyöt ja maisemamaalaukset saivat väistyä ihmishahmoisten veistosten tieltä. Aluksi Hömppi teki veistoksiaan polyuretaanista, mutta pian omimmaksi tekniikaksi osoittautui lautaveisto.
Puusta nikkaroinnin halun Hömppi uskoo löytyvän geeneistään, isä kun oli tuhattaituri käsitöissä ja äidin suku eli tuohikulttuuria Karjalassa. Sodanjälkeisen pula-ajan muistavalta Hömpiltä ei löydy ymmärrystä nykymaailman uusavuttomille. Hän kertoo, että mitä vain materiaalia käteen sattuu, heti alkaa päässä raksuttamaan, että mitä tästä saa tehtyä ja mihin tämä sopii. Hömpin jätelaudasta kasaamat karnevalistiset veistokset ovat täynnä ilkikurista yhteiskuntakritiikkiä, jossa osansa saavat niin kaksinaamaiset poliitikot kuin doping-urheilijat ja kiihkouskovaisetkin. Hömppi rohkenee härnätä, ei ilkeyttään vaan silkkaa pirunkurisuuttaan, sillä irvailu on hänen mukaansa kulttuurin suola. Rohkeutta Hömppi pitää tärkeimpänä, niin taiteessa kuin elämässä yleensä. Hänen mukaansa puutteenki kans tullee jotenki toimeen, mutta pelkojen kans se onki yhtä perkelettä. Silti menneeseen on hänelläkin mahtunut monenlaisia pelkoja. Lapsena hän kertoo kokeneensa ahdistusta sodan sekä evakkoreissujen takia, ja myöhemmin urheilu-uransa alussa painikilpailuissa jännittäneensä enemmän yleisöä kuin vastustajaansa. Monenlaiset seikkailut merillä ja maissa kuitenkin auttoivat eroon arkuuksista ja antoivat uskalluksen nauraa niin itselle kuin muille.
Hömppi ei turhaan silottele veistoksiaan eikä sanomisiaan, tärkeintä on, että asia tulee ymmärretyksi. Hömpin taide on humoristista niin ilmiasultaan kuin sanomaltaankin. Jätelaudan ja romun kekseliäs uusiokäyttö yhdistyy teoksissa ironiaan ja hullutteluun. Usein jo teoksen nimi avaa katsojalle teoksen taustalla olevan tarinan, mutta toisinaan pitempi selitys on tarpeen.Hömpin tunnetuimpia teoksia on hänen ITE-museolle lahjoittamansa teosryhmä Trio Pönttöpäät. Linnunpöntöistä, puuseenosista ja laudanpätkistä koottujen lautamusikanttien avulla Hömppi esittää luonteikkaat karikatyyrit kolmesta tunnetusta poliitikosta: Mauno Koivisto lyö rumpua puunoksa tunnusomaisena otsatöyhtönään, Paavo Väyrynen elvistelee kitaransa kanssa lankarullasilmät tapittaen toinen länteen toinen itään, ja viulisti Ulf Sundvististilla on kaiken varalta jalassaan sukset toinen eteen ja toinen taaksepäin hiihtämässä.
Oivan esimerkin huumorin sävyttämästä tavastaan kritisoida maailmanmenoa Hömppi tarjosi Kaustisella Kansantaiteen seminaarissa kesällä 2000. Hömppi tarinoi värikkääseen tapaansa teostensa taustoista ja omasta henkilöhistoriastaan ja kertoi lopuksi pohtineensa rauhanomaista ratkaisua joka keväiseen koirankakkakeskusteluun. Hänen suunnitelmansa oli asetella valkoisia kertakäyttöhaarukoita ja veitsiä näkemiinsä koirakakkakasoihin, kuin kesken jääneisiin mustamakkara-aterioihin. Koirankakkaongelma poistuisi, ja kiistelyn asiasta voisi lopettaa, kun kakasta tulisi taidetta. Hömpin oivalluksessa taisivat osansa naurusta saada paitsi pikkuasioista kiusaantuvat lähimmäiset myös kaiken sallivat taiteenystävätkin.
Teksti ja kuvat: Minna Haveri
