Jarmo Suojärvi

Karkkila (1966)

Usein kuulee kysyttävän, miten ITE-taiteilija eroaa tavallisesta taideharrastajasta. Käytössä on monia muodollisia laatukriteerejä, kuten tuotannon laajuus, omaperäisyys ja taiteen teon keskeisyys elämässä. Mutta todellisen ITE-taiteilijan tunnistaminen on lopultakin hyvin helppoa. Hänellä on nimittäin poikkeuksellinen ”syvänäkö” – ja hän haluaa tehdä löytönsä meille muillekin näkyviksi. Hän on näkemisen ja kertomisen valjastama.

Jarmo Suojärvi (s. 1966) eli lapsuutensa Posiolla, Koillismaan erämaiden keskellä. Kotitalo oli vaaran rinteessä. Komeat maisemat eivät ketään elätä, perheen elanto oli kovan työn takana. Isä ahkeroi savotoilla, eikä häntä paljoa kotona nähty. Äiti lapsineen keräsi metsän antimia, sieniä ja marjoja. Niiltä retkiltä Jarmo haluaa kertoa tärkeän muiston: siinä hän, pieni poika, istuu hillasuon mättäällä, suuri ämpäri jaloissaan. Aurinko paistaa, sudenkorento istahtaa olkapäälle, sisilisko vilahtaa heinikkoon. Kohta suolta kuuluu vaativa huuto: ”Ei se ämpäri istumalla täyty!”

Moni maaseudun suomalaisperhe muutti seitsemänkymmenluvulla Ruotsiin. Suojärven perheen tie johti Etelä-Suomeen ­– helpompaa elantoa hekin etsivät. Isä pääsi Högforsin rautavalimoon romun lajittelijaksi, äiti nousi valimon nosturin kuskin penkille. Asunnoksi Karkkilasta saatiin lämmin huoneisto (1974).

Jarmon taiteilijuus syttyi runoina jo teininä. Runouden hän on, vuosien tauon jälkeen, löytänyt taas uudelleen. Uusimman runon otsikko on ”ei mitään”. Teksti kertoo Viljo vaarin kanssa tehdystä retkestä. Vaari nosti katiskaa veneeseen, mutta se oli tyhjä. ”Ei mitään” – totesi isoisä. Se tarkoitti myös sitä, ettei tänään olisi myöskään kala-ateriaa.

”Ajattelin silloin lapsena ihan väärin, luulin ettei elämässäni tapahdu mitään merkittävää. Nyt kun katselen täällä isoja kerrostaloja, tulee mieleen, että ehkä siellä asuu ihmisiä, joiden elämässä ei ole paljoa muuta, kuin työ, kaupassa käynti ja telkkarin katsominen. Kun he katsovat sieltä ikkunastaan ulos, ehkä heistäkin tuntuu siltä, ettei elämässä tapahdu mitään.”

Jarmo työskentelee samassa metallivalimossa, kuin mihin hänen vanhempansakin aikoinaan tulivat töihin. Tehtaan melussa ja savussa hänen ajatuksensa harhailevat usein takaisin Posiolle ja lapsuuden maisemiin. Erämaan karut maisemat piirsivät mieleen voimakkaita vaikutelmia ja sen taustamaiseman edessä hän yhä kulkee. Sinne, soille ja vaaramaisemiin hänen vanhempansakin palasivat heti eläkkeelle jäätyään.

Suolta kuului kurjen huuto

Taulujen maalaamisen Jarmo aloitti 1987. Ensimmäinen työ kuvasi kahta kurkea. Onnistuminen toi innostuksen. Hän tutki vapaa-aikoinaan taidekirjoja. Ne kulkivat mukana myös töihin, hän selaili kirjojaan taukojen ja ruokatuntien aikana. Maalauksia alkoi syntyä hurjaa tahtia, nyt niitä on kertynyt varastokellariin ällistyttävä määrä: satoja, ehkä toista tuhatta.

Monien teosten aihe on syöpynyt mieleen lapsuuden retkillä, mutta hän tarkkailee ympäristöään yhä tarkoin silmin ja siirtää uudetkin elämykset teoksiin. Monet taulut kuvaavat pohjoisen erämaan tunnelmia, mutta on niissä paljon muutakin. Soilla ja vaivaiskoivikoissa seikkailee sarjakuvista ja elokuvista tuttuja hahmoja. Cowboy on tipahtanut suolle ja Elvis savupirttiin. Suojärven rakastamat erämaan eläimet puolestaan ovat eksyneet kaupunkiin. Käärmekin luikertelee lähiön nurmikolla – taiteilijalle se on hyvän symboli. ”Ennen käärme kätkettiin uuden talon porstuan kynnyksen alle taloa turvaamaan.”

Jarmon taulujen maailma on originelli sekoitus pohjoisen ihmisen sielunmaisemaa ja populaarikulttuuria. Pohtii hän kuvissaan myös urbaanin elämän haasteita. Kurjet Jarmo on maalannut joka vuosi, aina vähän eri tavoin, mutta samat kurjet kuitenkin.

Jarmo käyttää värejä suvereenisti lämpimiä ja kylmiä sävyjä yhdistellen. Pohjoisen ankaran maiseman sävyt leiskuvat teoksissa kaikessa loistossaan. Värin käyttäjänä hän on omaperäinen taituri, joka ei välitä realismista – väriperspektiivinkin hän torjuu: ”Jos kävelet sinne kaukaiseen sinihämyyn, löydät sieltä samat värit ja ihan yhtä vahvoina kuin mitä ne olivat lähelläkin.” Hän pyrkii värin totuuteen, eikä anna fysiikan lakien tai todellisuuden kaavamaisuuden kahlita kuviaan. Kaikki on lähellä, selvää ja kirkasta. Teosten värimassa kerrostuu parhaimmillaan lähes reliefimäiksi vuoristoiksi kankaan pintaan. Tuoreita abstrakteja teoksiaan hän kuvailee värispiraaleiksi ja takavuosien rockbändiä mukaille: värihurriganesmiksi.

Jarmo Suojärven taiteellisia esikuvia ei tarvitse kaukaa hakea, pohjoisessahan oli seitsemänkymmenluvulla ”vain yksi” taiteilija: Reidar Särästöniemi. ”Se löi heti kunnolla turpaan” – Jarmo kuvailee ensikohtaamistaan Särästöniemen Lapinkuvien kanssa. Eikä toinenkaan taiteellinen tienviitta ole yllätys: Jarmo eksyi lomamatkallaan Hollannissa suureen Vincent van Goghin näyttelyyn.  

Jarmo Suojärvi kertoo työn alla olevasta keskeneräisestä taulustaan. Siinä on jälleen lähiömaisema kerrostaloineen. ”Pienikin metsä voi tarjota kulkijalle suuren kokemuksen, linnunlaulua tai talvella lumen narinaa askelten alla.” Uudessa maalauksessa kerrostalojen viereen on unohtunut pala luontoa, pienen pieni metsikkö, ja nyt sinne puhaltaa kova tuulenpuuska. Puut taipuvat, oksia putoilee. Jos paikalla olisi nyt joku, jolla on kyky nähdä ja kuulla, hän voisi oivaltaa jotain – ehkä löytää elämäänsä merkityksen?

Teksti: Veli Granö. Kuvat: Veli Granö.

Jarmo Suojärvi ja Hirvi kaupungissa -teos.
Jarmo Suojärvi: Kuolema ajaa lähiössä
Jarmo Suojärvi: Riekon kesyttäjä (Härmän Elvis)
Jarmo Suojärvi: Korvasienikostaja

Ei valittuja sivuja