Heikki Meriläinen

Hanko (1938)

Tuupovaaran korvista ja metsätilalta elämäntaipaleelle lähtenyt hankolainen Heikki Meriläinen edustaa sotien aikana syntynyttä sukupolvea, jonka elämänkulkua värittää valtava teknologinen ja teollinen muutos.

Meriläinen kasvoi sotavuosina naisten hoitamassa lämpimässä maatilayhteisössä. Normaali arki ei lapsuudessa juuri taidetta tai tanssia sisältänyt, mutta kiertävän piirustusten myyjän laukustaan esiin nostama maalaus teki pieneen Heikki Meriläiseen lähtemättömän vaikutuksen.

Aikuistuttuaan Meriläinen haki oppia taiteen tekemiseen Unto Pusan kirjekoulusta. Hän opiskeli myös taitavaksi rakennuspiirtäjäksi ja -mestariksi, ja päätyi Hankoon huviloita rakentamaan, rakensipa sinne myös perheelleen kotitalon ateljeineen. Nyt valoisa, kaunis koti ja pihamaa ovat täyttyneet puisista veistoksista, maalauksista ja piirustuksista.

Teoksissa Meriläisen kädentaito ja esteettinen silmä yhdistyvät rakkauteen puuhun, metsään ja kotiseutuun. Hevosten vetämät tukkireet, metsän ikihonkien humina ja taivaasta kirkkaana tähdittävä Otava toistuvat Meriläisen töissä ja sekoittuvat Pusan aikalaisten kubismista tuttuihin vivahteisiin ja myöhemmin iloisesti popkulttuuriin, Roope -ankkoihin ja Aku Ankan Karhukoplan veljeksiin.

Meriläinen on Hangon taiteilijaseuran perustajajäsen. Hän päätyi kuitenkin taideyhteisön hyljeksimäksi eikä aikanaan saanut hänelle taiteellisen tason nojalla kiistattomasti kuuluvaa arvostusta.

Puuveistosten ainutlaatuinen ilmeikkyys ja toisaalta myös alkukantainen geometrisyys vie ajatukset eräkirkkojen patsaisiin ja naismuodon toistuminen hedelmälliseen ja loputtomaan, metsänkaltaiseen armoon.

Heikki Meriläisen veistoksiin, maalauksiin ja piirustuksiin on tallentunut mittaamaton pala suomalaista, kadonnutta kansallismaisemaa ja elämäntapaa. Se varioituu ja kerrostuu teoksissa ympäröivän valtavan teknologisen ja elämäntapaan liittyvän muutoksen vuosikymmenien läpi. Siitä huolimatta jotain ajatonta, pysyvää teoksissa säilyy aina ennallaan, kasvaa, kirkastuukin.

Teoksissa on voimakas Aleksis Kiven ja Impivaaran veljesten henki. ”Hänelläkin oli kova kohtalo”, sanoo Kiveen samaistuva Meriläinen.

Pettymyksiä taiteilijapiirien ja ihmisten taholta kokenut Hämäläinen on käpertynyt kotitaloonsa elämänsä loppusuoralla, ja suru leijuu upean taideaarteen yllä. Luopumisen suru, ja ehkä jokin sellainen, joka toistuu muutamissa mustissa teoksissa, joissa yö ottaa hetkeksi valoisasta metsäkankaan elinvoimasta ja puisten naisten loputtomasta lempeydestä vallan.

Teksti: Heini Heikkilä. Kuvat: Veli Granö.