Tauno Vuorenniemi
Sastamala (1935)
”Mun ammattini on automaalari. Mulla oli täällä jo, kaksikin kertaa, pieni automaalaamo ja siihen aikaan lasikuidusta korjattiin näitä ruostejuttuja, tiedäksä. Mutta en minä tehnyt niitä lasikuidusta, mutta tiesin, ja mulla tietysti on kokemusta käsitellä kittejä ja kakskomponenttiaineita ja värejä, tottakai kun koko ikäni oon ollut automaalari, niin kaikenmoista, muitakin aineita. Mä tiesin, että miten se käyttäytyy… Se oli yks tiistaipäivä siellä, olisko se ollut justiin silloin -95. Mä olin ennenaikaiseläkkeellä ku, onnettomuuden takia, mulla on näitä keinoniveliä enemmän ja vähemmän, mutta jatkoin kumminkin vähän automaalausta. Ja mä hioin sitä autoo siinä, se oli tiistaipäivä, mä luuleen joskun kahden aikaan, niin mää yhtäkkiä räknäsin, että pirskatti, että eikös lasikuidusta voisi tehdä patsaita. Mä olin silloin jo innostunut tekeen sitten savesta ja tämmösiä. Ja mää siitä paikasta kuule menin sikäläiseen biblioteekkiin ja informatiossa kysyin, että onko teillä hyviä peuran kuvia. ”Ju, kom hit, kom hit”, sano.”
Näin sai alkunsa yli 30 vuotta Ruotsissa automaalarina työskennelleen Tauno Vuorenniemen nykykansantaiteilijuus. Samana vuonna kun idea lasikuituveistämisestä tuli, Vuorenniemi vietti iltaa Putajalla yksityistä Maatalous- ja maansiirtomuseota johtavan veljenpoikansa Arto Vuorenniemen kanssa ja keksi ehdottaa, että jos veljenpoika vain hankkii rahoituksen, niin hän tekee pellon täyteen patsaita. Nuorempi Vuorenniemi innostui ehdotuksesta ja haki hankkeelle Leader-rahoitusta. Tulevan patsaspuiston ensimmäinen teos oli kyntäjäaiheinen Työnhenki, jonka silloin Ruotsissa asuva taiteilija toimitti Suomeen vuonna 1997. Veistos sai Leader-rahoittajatahon hyväksynnän, ja Vuorenniemi sai veljenpojaltaan puhelimitse kehotuksen jatkaa veistämistä. Viidessä vuodessa Vuorenniemi teki Ruotsissa yli kolmekymmentä menneen ajan maalaiselämää kuvaavaa lasikuituveistosta, jotka Suomeen kuljetettuina muodostavat Ajan henki -nimisen patsaspuiston Maatalous- ja maansiirtomuseon viereiselle pellolle.
Vuorenniemi aloittaa tekniikkansa kuvailun kertomalla, kuinka käyttökelpoinen ja helposti työstettävä veistosmateriaali lasikuitu on. Mitä pitemmälle taiteilija tekniikkansa kuvailussa ehtii, sitä epävarmempi kuulija on väitteen todenmukaisuudesta. Vuorenniemi kertoo työskentelevänsä ilman piirustuksia, mielikuvansa mukaan. Aloitusta hän itsekin suostuu kuvailemaan vaikeaksi. ”Ensin ei oo mitään, on pelkkää ilmaa. Ei oo mitään. No on aineita. Niin se alku on hyvin vaikea. Mittasuhteet ja yleensä, se on vaikeeta. Se helpottuu koko ajan.”
Vuorenniemi muokkaa ensin veistoksen hahmon aitaverkosta, jonka päällystää maalarinteipillä. Sitten hän kuorruttaa hahmon lasikuitukankaalla ja lasikuitumassalla. ”Kyllä se loiventaa niitä pieniä yksityiskohtia. Niin kuin nämä kaikki, mähän oon tehnyt jonkin verran pelkistetyksi näitä, vaikka katsojat kyllä on sanonut, että ne on tarkkaan tehty. Mutta ne eivät ole. Ne ovat kuitenkin niin paljon, että kansa tietää, elikä katsojat tietää, mikä se on, ja sen sielun ja sillä lailla.”
Kun patsas on saanut ylleen lasikuitukuoren, siitä ennen viimeistelyä hiekkapuhalletaan pois tikut ja muut asiaankuulumattomat epätasaisuudet. Lopuksi teoksen pinta käsitellään mattapintaiseksi päällystämällä se hiekalla. Tämä tapahtuu sivelemällä patsas kauttaaltaan ”veneenpohja-aineella” ja lyömällä kädellä hiekkaa märkään geelipintaan. Vaikein osa ihmishahmoisten veistosten tekemisessä ovat sormet, mutta tähänkin tekijä on keksinyt omat keinonsa. Hän valaa lasikuidun ohuen muovihanskan sisään ja asettelee sormet näin päällystettynä haluamaansa asentoon. Teoksissa on käytetty monenlaisia niksejä ihan niin kuin ennen vanhaan, jolloin moni homma jouduttiin tekemään järjellä, kun voima ei riittänyt, Vuorenniemi kertoo.
Teksti ja kuvat: Minna Haveri
