Jukka Säntti on asunut viime ajat Kolarissa. Ammattinaan hänellä on ollut kalastuksenhoito. Lähistöllä virtaavan mahtavan Kemijoen lohet hän tuntee nimeltä. Säntti on boheemi taiteilijajätkä, joka on veistellyt aina. Hän tekee moottorisahalla isoja patsaita ja käsityökaluilla pienempiä veistoksia.
Pirtin katossa roikkuu lennokas kuukkeliparvi, joka on tehty krouvisti puupalikoista ja lastuista. ITE-taiteilijan varmuudella hän määrittelee taiteensa tason: ”Näin kun Lintu-Antti Saariselällä teki lastulintua, niin päätin ruveta tekemään lintuja, mutta en matkimalla, vaan kehitin uuenlaisen tekniikan, joka on osoittautunut parhaaksi.” Leppäpalikkaan vuolastuun kuukkelinkehoon on lintutaiteilija tökkässyt pärelastuista eri suuntiin terhakkaasti harottavat siivet, joihin on raapaistu kuukkelin värit. Kuukkelit liehuvat tuulettimen avulla eloisasti, juuri kuten nuo hauskuttajalinnut pyrähtelevät ystävällisesti metsänkulkijan ympärillä.
Myös valkoisia joutsenia koikkuu katossa jänteikkäästi räpylät ja valtavat riukusiivet harallaan, valmiina laskeutumaan erämaajärveen. Säntti tuo ympäröivien korpien lintuluonnon lentelemään ja pönttöilemään kotiinsa. ”Miks mie papukaijoja veistelisin, kun niit ei ole täällä.” Tikat ja pöllöt nakuttelevat ja huuhailevat kelopölkyissä. Yhdessä huoneessa on pönttöjä, jotka ovat ”ylilinnutettuja”. Säntti osallistuu pöntöillään keskusteluun maailman ylikansoituksesta ja siitä, miten toisella puolen kuollaan liikalihavuuteen, toisella puolen nälkään. Yhteen pönttöön on ahtautunut iso kurki, jonka isoon nokkaan pikkulintu epätoivoisesti tuo ruokiaan. ”Se on se pankkikriisi.”