Pekka Helenius

Nurmijärvi (1966)

Kun taiteen arvoa ihmisille ja yhteisöille halutaan korostaa, aletaan usein puhua taiteen parantavista ominaisuuksista. Moni kavahtaa terapeuttisuudesta puhumista ja haluaa väittää taiteella olevan mistään välineellisitä arvoista riippumaton itseisarvonsa. Mutta niin sinisilmäinen ei pidä olla. Taiteella on aina myös välinearvonsa, ja yksi sen suurimmista voimista on sen terapeuttisuus. Klaukkalan Julmankallion Tao Tao -puisto on siitä vaikuttava esimerkki.

Tao Tao -puiston isännällä Pekka Heleniuksella on julma tarina kerrottavanaan. Se alkaa sikatilallisen koulukisatusta lapsesta, ja vanhempien tuen puuttuessa se jatkuu epävakaan nuoren miehen elämänä päihteineen ja päätyy pitkän hankalan reitin kautta miltei hengen vieneeseen psykoosiin. Tarinan loppu on onnellisempi. Pekka seisoo nyt metsän reunassa ja katsoo kuulijaa vakaasti silmiin. Siitä selän takaa alkaa kallioinen ja kivinen polku, jonka jokainen sen kulkenut muistaa lopun ikänsä.

Pekka kulkee edellä. Vaimo Anne kantaa isoa mehukanisteria. On kesän lämpimin päivä. Kallion kumpareella seisoo ränsistynyttä erakkomajaa muistuttava rakennus. Lattian veritahrat ja ruttuinen vaatekasa kertovat omaa kieltään. Täällä Pekka oli vuosia paossa pelkojaan ja uhkavaksi ymmärtämäänsä ulkomaailmaa. Paikka oli silloin nimeltään Pirunpaja, ja Pekka koki silloin tuonkin isännän pitävän majaa alueella. Hourupäinen tunnelma haihtuu muttei unohdu, kun polku kääntyy luonnonkauniiseen metsään. On aika hörpätä Annen tarjoilemaa jääkylmää mansikkamehua.

Pekka kouluttautui kengityssepäksi. Hän sai koulussa myös opin raudan käsittelyyn ja pajasepän taidot. Näitä taitojaan hän on käyttänyt monien kekseliäiden pikku esineiden takomiseen. Ensimmäinen oma oivallus oli vanhoista hevosenkengistä koottu tuoli, mukava kuin mikä ja tyydyttävä onnistuminen tekijälle itselleen – merkittävä alku parantumiselle. Ajatus oli myydä käden töitä, mutta ahdistunut myyjä sai yleisön kavahtamaan ja kiertämään myyntipöydän. Nyt esineet ovat näytteillä Pekan vanhempien maatilan ulkorakennuksessa. Siellä on myös hyvin varustettu paja tulisine ahjoineen.

Jos taiteella ja käden työllä oli osansa paranemisessa, oli terapiallakin tärkeä tehtävänsä. Pekka alkoi oivaltaa syitä omaan käytökseensä. Piilossa olleet lukot naksahtivat yksi kerrallaan auki, ja suljettu pääsi vapauteen. Käsikin alkoi toteuttaa uudenlaisia kuvia. Taottuja ja romuista kasattuja veistoksia alkoi ilmestyä Julmankallion rinteille. Nyt niitä on jo muutama sata. Pekka Heleniukset teokset ovat poikkeuksellisia ITE-teoksia. Ne eivät sano suoraan ketä tai mitä ne ovat – niillä ei ole edes nimiä. Jotain ne silti yrittävät kertoa: tuo satuttava rautalanka on kuin kiskottu kärsivästä mielestä, ruosteinen nuolenpää on valmis haavoittamaan, mutta tuo loputtomaan kierteeseen vääntynyt raskas rauta on kuin uneen vaipunutta, rauhan saanutta voimaa.

Pekka itse sanoo teostensa olevan näkyväksi tulleita alitajuisia ajatuksiaan. Hän sanoo käsittelevänsä rautaa muokatessaan samalla myös omia tunteitaan ja uskoo katsojankin voivan löytää teoksista reittejä oman mielensä sopukoihin. Hän kuvailee Tao Tao -puistoa jonkinlaisiksi aivoiksi, joiden sisällä kulkija voi nähdä näkyjä ja tehdä arvaamattomia löytöjä.

Kiehtova matka huipentuu kallion laelle. Luonto on täällä täysin koskematonta, sammal ja jäkälä peittää kivet. Huomio kiinnittyy kahteen kiiltävistä ruokailuveitsistä koottuun teokseen. Ne hehkuvat ja heijastavat valoa kuin kipunoivat auringon kehrät. Anne ja Pekka antavat katsojan sulatella kokemaansa ja ohjaavat hänet seuraavaksi laakson kautta Edeniin. Sinne pienen harjanteen päälle Pekka on rakentanut lasisen ja valoa hohtavan valkoisen huoneen, paikan mietiskelylle. Puro solisee alitse talon, joka on kuin pimeyteen tuomitun erakkomajan valaistunut kaksoisveli. Polku päättyi tänne, mutta katsojan mieli, se jäi vaeltelemaan. Jos taideteos on joskus katsojalle suuri arvoitus, on se kuitenkin aina myös ratkaistu ongelma, kokonainen ja valmis kuva tekijästään.

Teksti: Veli Granö. Kuvat: Veli Granö.