Knut Sundberg

Hanko (1940-2004)

Långörintie on Hangon Täktomin pienen kylän alueella oleva pieni, yksityinen hiekkatie, joka päättyy piskuiseen venesatamaan, pienten venevajojen punamultaiseen iloiseen pilkotteluun hiekkarantojen syleilyssä luonnonkauniilla kannaksella. Vaaleaa, auringon paahtamaa hiekkaa, käkkyräisiä, tuulessa latvansa venäyttäneitä matalia mäntyjä, pitkää heinää, niittykukkia, perhosten ja kimalaisten unista pörräilyä kesän syvässä lämmössä ja valossa. Meren tuoksu, matalan veden ja hiekkapohjan lempeä kohtaaminen.

Tähän Långörintien ympäristöön sijoittuu kuutisenkymmentä Knut Sundbergin (1940-2004) syvää meren ja luonnon tajua henkivistä teosta. Veistosten materiaalina on ajopuu, meren sileäksi huuhtomat suuret puunkappaleet, erikoiset oksankäkkyrät, suuret juurakot ja löytöpuu.  

Luonnosta löytyy noin kymmenesosa Knut Sundbergin tekemisistä veistoksista. Muut ovat aika ja muutokset jo tuhonneet. Myös rannalla asuneen Knut Sundbergin muu elämäntyö ja monipuoliset kiinnostusten kohteet taidemaalarina, piirtäjänä, graafikkona, maisema-arkkitehtina, suunnittelijana, äänisuunnittelijana, muusikkona, trubaduurina, kirjoittajana, kulttuuri- ja yhteiskuntakriitikkona ja etnologina ovat suurilta osin jääneet kirjaamatta ja vaille ansaitsemaansa huomiota.
 
Knut ”Knutte” Göran Sundberg syntyi toisen maailmansodan syliin 9.3.1940. Juuri samaan aikaan Hanko oli siirtynyt Neuvostoliitolle talvisodan päättyessä. Hangon evakuointien aikaan perhe asui Siuntiossa, mutta palasi myöhemmin Hankoon. Knut Sundberg kävi viisi vuotta Hangon yhtenäiskoulua. Hän muutti Helsinkiin, ja opiskeli grafiikan ja piirustuksen opinnot Helsingissä.  
 
Kaupunkielämän sijaan graafikon töistä Tilgmanin painotalossa haaveillut Knutte palasi kuitenkin kotiin Täktomiin, ja elanto tuli teknisen piirtäjän työstä Hangossa. Perheeseen syntyi kaksi lasta. Vuonna 1961 Knut seurasi isänsä jalanjälkiä ja sai työpaikan Hangon tullikamarista. Työn arkista taustakangasta vasten elämä alkoi kuitenkin täyttyä musiikista ja luontoon tehdyistä veistoksista.

Saariston kalastajasuvusta lähtöisin ollut Knut Sundberg tunsi syvää yhteyttä tavalliseen, luonnosta elävään arkeen, kulttuuriin ja elämään ja oli kiinnostunut kansantaiteesta ja hitaasta, yksinkertaisesta tavasta elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Knut keräili teoksiinsa hylkypuuta, maalaismaisia veneitä ja niiden välineistöä.  

Knut Sundberg signeerasi parhaat työnsä lyhyesti ”Knutte”. Hän sairastui syöpään ja menehtyi vuonna 2004, työn ollessa kesken. Taiteilijan menehtymisen jälkeen läheiset ja kyläläiset perustivat Knutten ystävät ry:n (Knuttes Vänner), ja pelastivat osan teoksista, joista suuri osa ehti vahingoittua tai kadota.
 
Kulkiessa Långörintien venevalkamassa pitkin merenrantaa niityn ja metsän lomasta pulpahtaa sieltä täältä vastaan saumattomasti luontoon sulautuneita teoksia. Teoksia tarkastellessa aistii kaiken lävistävän luontoyhteyden ja ykseyden luonnon hiljaisuuden, valtavuuden ja kauneuden kanssa.

Knut Sundbergin luontoon tekemät veistokset eivät sijoitu järjestelmällisesti polun varteen, vaan kuin kasvavat maasta sieltä täältä, luonnon logiikalla. Teoksia löytäessä ja ihastellessa on häkellyttävää ajatella, millainen määrä veistoksia onkaan jo kadonnut, tuhottu, huuhtoutunut ajan mereen – ajallisuutta, taiteen syttymistä ja hiipumista, katoavaisuutta.

Knut Sundberg on kaivertanut ja käsitellyt puuta hienostuneella, minimalistisella, suomujen, silmämäisten reikien ja ajopuun omien muotojen henkeä esiin tuovalla otteella. Geometristen, pinottujen ja porrasmaisten teosten muotokieli on parhaimmillaan täysin tasoltaan modernia nykyveistostaidetta.

Teoksiin on usein rakennettu säältä suojaava pieni huopakatto, ja jälkiä kirkkaasta vaalean taivaan sinisestä, heleästä punaisesta ja keltaisesta ja valkoisesta koostuvista pienistä ja tarkoista, kansanomaisten käsitöiden ja liinojen kuvioita ja malleja jäljittelevistä kuvioinneista on yhä nähtävissä. Ideoiden omaperäisyys, taito, aistien ja luonnon kiireetön, ajan kadottava, taivaisiin nouseva ja merellinen kesäpäivä huokuu teoksista kuin ylistyksenä luonnolle ja ihmisen etuoikeudelle elää osana sitä.

Teksti ja kuvat: Heini Heikkilä