Jori Tapio Kalliola: Pölkkyukkojen heimoa

Kun Jori Tapio Kalliola valittiin Vuoden 2021 ITE-taiteilijaksi, tuli hänen osakseen rutkasti huomiota. Helmikuinen nimitys antoi myös lisäbuustia töiden tekoon, vaikka sinänsä hän pakertaa työhuoneellaan samaan tapaan kuin ennenkin.

”Kun tuleva kesä on täynnä näyttelyitä, potkii se ihan eri tavalla tekemään kuin tavallisesti. Muuten voisi tulla polteltua enemmän sikareita ja haaveiltuakin.”

Raumalaissyntyinen Kalliola on itseoppinut taiteentekijä, jonka maalauksia ja veistoksia on ollut esillä kotimaassa ja ulkomailla vuodesta 1999 lähtien.

Tätä nykyä hän luo puusta, kierrätysmateriaaleista ja rautakaupan maaleista ihmisen kuvia, vääristyneitä karikatyyrejä, mutta ymmärtäväisellä otteella. Nämä pölkkyukot ilmestyivät elämään, kun hän muutti perheineen Helsingistä Hankoon vuonna 2014. Helsingissä asuessa ei pölkkyukkojen tapaisten töiden tekemiseen ollut tiloja ­– eikä vielä tietoisuuttakaan.

”Hangossa talomme remontista jäi hirsiä yli ja otin ne talteen. Jossain mielen syövereissä tiedostin, että jotain aion niistä tehdä. Nämä työt odottivat vain oikeaa hetkeä ja tilaisuutta.”

Kun ensimmäinen pölkkyukko syntyi, Kalliola katsoi sitä hetken yhtä ihmeissään kuin ukko häntä.

”Alussa saatoimme ehkä vähän karsastaakin toisiamme, että ketäs me oikein ollaan. Toisaalta itselleni tuli heti tunne, että nyt löytyi jotakin sellaista, joka on oman näköistä. Samaa heimoa oltiin.”

Rakkautta ja vihaa

Kalliola ammentaa luovuutensa ulkopuolisuudesta, epätasa-arvoisuudesta ja elämän tragikoomisuudesta. Voimakkaina tunteina ovat niin rakkaus kuin vihakin, ja viime aikoina Kalliolaa on ajanut taiteessakin eteenpäin puhdas pottuuntuminen.

Kalliola on toiselta ammatiltaan muusikko, ja nyt hänestä tuntuu, että korona ja etenkin sen tuomat rajoitukset ovat vieneet puolet hänen identiteetistään.

”En voi tajuta, että helsinkiläinen ravintola on voinut olla ihan normaalisti täynnä ihmisiä. Mutta jos siellä olisi joku noussut lavalle esittämään elävää musiikkia, olisi jouduttu heittämään kaikki ihmiset pihalle.”

Kalliola on ollut esittävän taiteen epäoikeudenmukaisesta kohtelusta enemmän kuin turhautunut, suorastaan helvetin vihainen. Hän pelkää, että ahdinko ajaa alan ihmisiä tekemään epätoivoisia tekoja.

Hallituspuolueiden toimintaan on hänellä kertynyt sen verran paljon tyrttyyntymistä, että koko elämänsä vasemmistolaiseksi tunnustautunut Kalliola antaa huutia myös tuolle suunnalle – taiteellaan.

”Olen tehnyt teoksen, jossa vasen käsi on amputoitu. Ystävyys loppui tähän.”

Ei mitään mössöä

Kantaaottavuus kuuluu Kalliolan mielestä ehdottomasti taiteeseen.

”Viihdettä on tarjolla niin paljon – liikaakin – että sitä on ihan riittävästi ihmisten todellisuuspakoon. Siksi taide ei saa tarjota vain jotain mössöä, josta tulee hetkeksi hyvä olo. Taiteen ykkösprioriteetti on herätellä, mitä tässä maailmassa on meneillään ja näyttää ristiriitaisuudet ja tragikoomisuudet.”

Kalliola on lähtöisin tavallisesta työläisperheestä, ja suvussa on ollut paljon myös käsityöläisiä. Hän itsekin kertoo olleensa nuorempana ihan kelpo yhteiskunnan jäsen ja Helsingissä asuessaan kantaneensa kortensa kekoon työskentelemällä puistojen hoidon parissa.

Taiteeseen häntä on imenyt omaehtoisuus ja riippumattomuus.

”Haluan määrätä itse elämäni rytmin ja sen, miten elämää hahmotan.”

Hangosta Kalliola on löytänyt sopivan halvan ja mukavan asuinpaikan, jossa on myös huikeaa luontoa.

”Tämä ei ole missään tapauksessa mikään suomenruotsalainen ankkalampi, vaan täällä asuu suurimmaksi osaksi ihan duunareita, sataman ja entisiä terästehtaan työntekijöitä. Porvareiden mustien bemareiden ja mersujen invaasio tulee tänne juhannuksesta elokuun puoliväliin, mutta silloin monet hankolaiset panevat kämpät vuokralle ja lähtevät itse pois.”

Raha ei ratkaise

Raha ei ole ollut Kalliolalle koskaan tärkeä asia.

”Jos taideteoksen hinnat kohoavat jopa satoihin miljooniin, kuten nykyään voivat maailmalla tehdä, ollaan perversion, turhamaisuuden ylimmällä tasolla.”

Taide on Kalliolan mielestä tehty katoavaksi. Joskus hän itse on ajatellut jopa polttavansa teoksensa, mutta on hän toki niitä myynytkin.

”Viime aikoina on ollut hienoa huomata ihmisten solidaarisuus. Kun ystävät ovat tienneet, että minulta muusikkona on lähtenyt elanto, on moni ostanut taidettani.”

Kalliolalle itselleen on kuitenkin aivan sama, miten hänen taiteelleen lopulta käy. Sen voi myös antaa hajota.

”Jyväskylässä yhdessä kulttuuriravintolassa käydessäni huomasin, että siellä olevat patsaani olivat ihan kulahtaneita ja elähtäneitä. Niihin oli piirretty tussilla ja liimattu tarroja. Omistaja pahoitteli sitä, mutta minä vastasin, että minähän rakastan juuri tuota. Taiteen pitää elää ihmisten parissa samalla tavalla kuin itse ihmisetkin. Kaikki kuolee pikkuhiljaa pois, niin myös taide. Ja näin sen pitää mennäkin.”

Elämässään yhtenä ohjenuorana Kalliola pitää sitä, että lapsia ei saa uhrata taiteen alttarille. Kuvataiteilijuuden ja muusikkouden ohella hän on ennen kaikkea isä kahdelle teini-ikäiselle lapselleen.

”Vaikka taide olisi kuinka tärkeää tekijälleen, lapsia ei voi pistää syrjään. Ensin hoidetaan lapset täysjärkisiksi, annetaan heille kotona lämmintä ruokaa, ollaan paikalla ja rakastetaan. Vasta sen jälkeen mennään verstaalle.”