Hanna Viitala: Mielenrauhaa ja mysteerejä

Kierrätystavaraa, mallinukkeja, pienposliiniesineitä, kankaita, pitsejä, koruja, helyjä, kimalletta. Liisteriä ja liimaa. Siinä ainekset, joista Laviassa asuva Hanna Viitala tekee myyttien ja mysteerien sävyttämää taidetta – esinekollaaseja.

Muutos Viitalan elämässä on ollut melkoinen. Vielä viitisentoista vuotta sitten hän ei olisi voinut kuvitella, että hänessä asuu taiteen tekijä.

”Tein tuolloin töitä Englannissa luovien ihmisten keskellä mainostoimistossa ja media-alalla ja surkuttelin, etten itse ollut syntynyt luovaksi. Olin aina ollut surkea piirtämään ja kapea-alaisesti luulin, että taiteellinen lahjakkuus on vain harvojen erityisominaisuus ja yhtä kuin teknisesti täydellinen suoritus.”

”Luovuutta on meissä kaikissa. Luovuus ja sen työkalut pitää vain osata löytää itsestään.”

Oho, olen taiteilija!

Hanna Viitalan oma löytöretki luovuuteen kesti muutaman vuoden ja jatkuu edelleen. Alussa hän teki taidetta omaksi ilokseen, oman jaksamisensa voimaannuttamiseksi. Hän oli vuonna 2014 osallistunut Anna WildRosen taidetyöpajaan, ja kotona odotti oma pieni työhuone täynnä materiaaleja, kankaita ja kimalletta.

”Tuossa elämänvaiheessa minulla ei ollut töitä. Olin muuttanut Helsingistä Satakuntaan muutamaa vuotta aiemmin eli 2010. Lapset olivat päiväkodissa, mies kaukana keikkatöissä ja ystävät, joihin olin tutustunut, muuttivat yksi toisensa jälkeen pois. Tunsin välillä suurta yksinäisyyttä.”

Elämäntilanne johti tekemään taidetta. Vähitellen teoksia alkoi olla huone täynnä. Kylässä käymässä ollut ystävä näki ne ja sanoi vau, mitä sinä olet tehnyt! Hän myös alkoi puhua, että haluaa remontoimalleen kansakoululle kesäkahvilan ja siihen taidenäyttelyn ja näyttelyyn juuri Hannan töitä.

”Alkuun olin ideaa vastaan ja sanoin, että kuka näitä tulisi katsomaan. Mutta ystäväni ei antanut periksi ja esitti ehdotuksensa aina kun tapasimme, ja vähitellen aloin itsekin innostua.”

Näin syntyi Kokonainen-näyttely vuonna 2017.

Viitalan ihmetykseksi näyttelypaikalle Laviaan tuli ihmisiä – ja taas lisää ihmisiä. Kaiken kuhinan keskellä hänelle jymähti ensimmäistä kertaa tajuntaan, kuka ja mikä hän on.

”Yhtenä hetkenä minulla välähti, että oho, minähän olen taiteilija! Olin vain yrittänyt vuosien ajan harhauttaa itseäni ja tehdä aina jotain muuta. Tuo oivallus oli niin koskettava, että aloin itkeä.”

Ihmettelyä ja tunnustelua

Hanna Viitala kutsuu esinekollaasejaan totuuden toteemeiksi.

”Välillä tässä harhaisessa maailmassa on vaikea luottaa mihinkään, tarjolla kun on niin paljon ristiriitaista tietoa. Tekemiini teoksiin minulle suodattuu se, mikä on minulle totta.”

Viitalan tekniikka on meditatiivinen. Hän rentoutuu, ihmettelee ja tunnustelee. Työstää teoksia kokeilemalla ja sommittelemalla erilaisia materiaaleja. Kokoaa ja liisteröipieniä paloja yhteen.

”Taidetta tehdessäni mieleni rauhoittuu. Annan työn ohjata prosessia niin, että lopputulos on aina yllätys itsellenikin.”

Kun Viitala on tarkastellut nyt teostaan Kohtalon jumalatar Ananke, hän on huomannut, että siihen visualisoimansa maapallo on näöltään kuin koronavirus – vaikka tekohetkellä vuonna 2019 moisesta ei ollut tietoakaan. Lisäksi hän ihmetteli jo työtä tehdessään, miksi hänen täytyi laittaa siihen myös c-kirjain.

Vaikeneminen on kultaa -teoksessa linnunvartaloisen ihmisen suu peittyy maskilla. Tuonkin hän teki ennen korona-aikaa.

”Syntyy tunne, että joku tätä kaikkea ohjaa ja minä olen välikätenä. Kulloinenkin juttu tulee niin voimakkaana viestinä läpi, ettei auta muu kuin toteuttaa se.”

Alitajunta jyllää

Alkuun Viitala tunnustaa vierastaneensa ja jopa säikähtäneensä herkkyyttään tuoda näkyväksi sellaista, joka yleensä on piilossa.

”Olin vähän shokissakin, mutta kun aloin lukea Jungia, joka kertoo alitajunnasta ja kollektiivisesta alitajunnasta, ymmärsin että asialle on ihanluonnollinen selitys: me ihmiset olemme kollektiivisesti yhteydessä toisiimme.”

Yksi tärkeimmistä kirjallisista innoittajista Viitalalle on Clarissa Pinkola Estésin teos Naiset jotka kulkevat susien kanssa. Siinä filosofian tohtori, psykoanalyytikko Pinkola Estés tarkastelee villinaisen voimaa, vaistoja ja viisautta, jonka naiset joutuvat monesti tukahduttamaan sosiaalisista, kulttuurisista tai uskonnollisista syistä.

”Jos haluat luoda, joudut uhraamaan pinnallisuuden, hieman turvallisuuttasi ja usein toiveesi olla pidetty, jotta pystyt tallentamaan kaikkein voimakkaimmat oivalluksesi ja kauaskantoisimmat tulevaisuudenkuvasi”, Viitala poimii otteen Pinkola Estésin teoksesta.

Hän itse on käsitellyt naiseuden teemoista muun muassa äitiyttä ja seksuaalisuutta. Raskaana olevilla mallinukketeoksillaan hän haluaa elvyttää äitiyteen liitettyjä muinaisia ihanteita ja kaivautua äitimyytin alkujuurille. Näiden äititeoksien työstämisessä on innoittanut erityisesti Hannele Koivusen Madonna ja Huora -kirja.

”Äitiyteen liittyy myös tabuja ja yksi niistä on seksuaalisuus. Tuo on hyvin ristiriitaista, sillä ilman seksuaalisuutta ei olisi äitiyttäkään.”

Nyssäkkää piisaa

Taiteen tekemisen jatkuminen ei ole Viitalalla alitajunnan kumpuamisen lisäksi myöskään materiasta kiinni. Tavaraa piisaa jo entuudestaan ja välillä ihmiset lahjoittavat lisää.

”Olen jostain vuodesta 2010 saakka kerännyt tavaraa, liikkunut kirpputoreilla ja aina palannut jonkin nyssäkän kanssa, vaikken ole tiennyt, mihin tätä kaikkea tarvitsen.”

Teosten tekemiseen ja materiaalien valitsemiseen Viitalalla ei ole koskaan valmista suunnitelmaa.

”Välillä tuntuu, että tavarat vain ilmestyvät minun tielleni ja tulee voimakas tunne, että näistä syntyy jotakin. Kaikki tapahtuu tapahtuakseen – pakottamatta.”

Tällä hetkellä Viitala opiskelee lähihoitajaksi, muun muassa siksi, että se on maaseudulla varma työllistäjä. Suunnitelmissa on jatkossa myös yhdistää entistä vahvemmin kaksi osaamisalaa: taide ja hoivatyö.

”Taiteella on parantava ja terapeuttinen voima.”