{"id":21657,"date":"2025-04-19T15:29:54","date_gmt":"2025-04-19T12:29:54","guid":{"rendered":"https:\/\/msl.fi\/itetaide\/?p=21657"},"modified":"2025-04-19T15:32:21","modified_gmt":"2025-04-19T12:32:21","slug":"muistokirjoitus-petri-martikainen-1964-2024","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/msl.fi\/itetaide\/muistokirjoitus-petri-martikainen-1964-2024\/","title":{"rendered":"Muistokirjoitus: Petri Martikainen (1964\u20132024)"},"content":{"rendered":"\n

Muistokirjoitus: Petri Martikainen (1964\u20132024)<\/h1>
19.4.2025<\/span><\/div>
Blogit<\/div><\/div>

Teksti: Sampsa Sarparanta<\/h3>\n\n\n\n
<\/source><\/source>\"\"<\/picture>
Petri Martikainen asunnollaan huhtikuussa 2023. Kuvaaja Tiina Aalto.<\/em><\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

Jouluaaton aattona istuimme Turun Tähtibaarissa eli perinteisessä kansan lounaspaikassa. Olin luvannut tarjota oikein pihvin, olihan sentään joulu ja tämä oli ainakin Petrille ainoa jouluateria.<\/p>\n\n\n\n

Petri odotti jo kadulla ja tuttu iloinen hymy ja vilkutus näkyi jo ennen kuin sain auton parkkiin. Hän oli tuttuun tapaan intoa täynnä ja toisteli lausetta, että tunsi itsensä terveemmäksi ja sanoi että parempaan suuntaan mennään koko ajan. Toki huomasin, että jo lyhyt kävely hikoilutti ja painoa oli viime aikoina kertynyt. Vahvat lääkkeet, huono ravinto ja liikkumattomuus näkyi selvästi…<\/p>\n\n\n\n

Siinä me sitten vietimme kahdestaan jouluaterian pari päivää ennen joulua. Itse en ole koskaan ollut mikään jouluihminen, mutta siinä raksaäijien keskellä ajattelin, että tässä on jotain todella kaunista. Sen jälkeen heitin Petrin takaisin Esperin asumisyksikköön, ja kuten aikaisempinakin kertoina Petri sanoi, että täällä on varkaita ja kehenkään ei voi luottaa. Huoneessaan hän esitteli tuttuun tyyliinsä taideteoksiaan.<\/p>\n\n\n\n

Juuri ennen lähtöäni hän sanoi jotenkin pysäyttävästi: ”Kuule Sampsa, kyllä yksinäisyys on ihmisen pahin helvetti”.<\/p>\n\n\n\n

Se oli viimeinen kerta kun näin Petrin.<\/p>\n\n\n\n

Olimme vuosia aiemmin tutustuneet Perniössä, jossa Petri asui pitkään ennen Turkuun muuttoaan. Siellä hän ja hänen oranssi skootterinsa oli tuttu näky kylän raitilla, kirppareilla ja maalikaupassa. Hän asui Perniön asemalla ja ajoi lähes päivittäin työhuoneeni ohi ja alkoi pysähtyä siihen juttusille. Äkkiä kävi selväksi, että Petri, kuten minäkin, teki kuvataidetta ja musiikkia, terapiana ja itsehoitona, kuten hän itse sanoi.<\/p>\n\n\n\n

Petri sanoi aina taiteen olevan hyvin voimakas tunteiden ilmaisukeino ja silta ihmisten ja kulttuurien välillä. Hänellä oli aina jotain positiivista ja omalla tavallaan flosofis-hengellistä sanottavaa, kun hän pysäytti moponsa siihen työhuoneeni parkkipaikalle. Kesäisin oli usein jätskitkin tarjolla skootterin boksista.<\/p>\n\n\n\n

Ystävyytemme syventyessä kävin joskus Petrin luona kahvilla, kuuntelemassa uusimman biisin esityksen. Joskus Petri tuli kyydillä Saloon ja silloin tarjosi pizzat palkkioksi. Autoin häntä myös äänittämään omia demoja työhuoneeni kotistudiolla.<\/p>\n\n\n\n

Itseeni teki suuren vaikutuksen hänen positiivinen ja aina innostunut elämänasenne, ja kun myöhemmin pikkuhiljaa Petri uskaltautui myös kertomaan hurjaa ja karua elämäntarinaansa, asenne oli vieläkin hämmästyttävämpi. Petrin tapaaminen sai aina ajattelemaan: mitä hittoa minä tässä taaskin synkistelen, kun tässä on kaveri, jonka elämä on ollut suurimmaksi osaksi laitoshelvettiä ja mielenterveysongelmien kanssa taistelua ja silti kaveri on aina täynnä intoa!<\/p>\n\n\n\n

Hän kertoi huumeiden täyttämistä ajoista Tukholman ja Köpiksen kaduilla, jolloin oli tutustunut muihin kadun hahmoihin ja mm. varhaisiin Sielun veljiin, jotka kuulemma hengasivat Tukholmassa silloin. Ja kuinka päätyi sieltä käsiraudoissa palautuslennolla Turun Kakolaan, jossa Petrin mukaan jotkut kostoksi laittoivat hänen ruokaansa niin paljon jotain huumeita, että hän heräsi psykiatrisella osastolla, meni psykoosiin.<\/p>\n\n\n\n

Jouluaterian jälkeen havahduin vasta joskus parin kuukauden jälkeen, että eipä ole Petristä kuulunut mitään. Tämä oli outoa, koska hän soitteli useamman kerran viikossa, joskus vastasin, usein en jaksanut, mutta olin sanonut suoraan, että en aina ehdi tai jaksa vastata, johon Petri tokaisi vaan ”Joo ymmärrän, mä olen kato mielisairas ja mul on pakkomielle aina soittaa ja kertoo heti jos jotain asiaa on”.

Meni vielä kuukausi ja aloin jo huolestua ja soitin Petrille päin…puhelin ei ole käytössä<\/em>… Toivoin että ehkä luuri oli vaan hajonnut ja numerot kadonneet sen myötä. Seuraavalla viikolla soitin Esperin asumisyksikköön ja kysyin että mikä meininki, kun Petristä ei ole kuulunut? Kunhan oli varmistunut, että olen todella Petrin ystävä, kuulin suru-uutisen. Petri oli löydetty kuolleena huoneestaan aaton aattona eli vain päivä meidän viimeisen joululounaan jälkeen.<\/p>\n\n\n\n

En tiedä, minne hänet on haudattu ja oliko hautajaisissa ketään. Itse olisin halunnut olla. Olisin laulanut Petrin ehdottoman suosikkiibiisin: Swing low sweet chariot.<\/p>\n\n\n\n

Petri oli hieno ja innokas ITE-taitelija, jonka töissä oli vahvasti hengellistä perinnettä ja kuvastoa kärsimyksistä, myyteistä ja lohikäärmeistä. Petrin omat biisit menivät aina blueskaavalla. Hänen juttunsa olivat aina positiivisia, syvällisesti pohdiskelevia ja usein jollain kaksimielisellä vitsillä ja röhönaurulla kruunattuja. Petri oli mahtava tyyppi.
<\/p>\n\n\n\n

Sampsa Sarparanta<\/strong>
Taidemaalari ja rock-muusikko<\/p>\n\n\n

jaa sosiaalisessa mediassa:<\/span>\n \n
<\/svg><\/div>\n <\/a>\n \n
<\/g><\/clipPath><\/defs><\/svg><\/div>\n <\/a>\n <\/div><\/div>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

Teksti: Sampsa Sarparanta Jouluaaton aattona istuimme Turun Tähtibaarissa eli perinteisessä kansan lounaspaikassa. Olin luvannut tarjota oikein pihvin, olihan sentään joulu ja tämä oli ainakin Petrille ainoa jouluateria. Petri odotti jo kadulla ja tuttu iloinen hymy ja vilkutus näkyi jo ennen kuin sain auton parkkiin. Hän oli tuttuun tapaan intoa täynnä ja toisteli lausetta, että tunsi […]<\/p>\n","protected":false},"author":7,"featured_media":21658,"comment_status":"closed","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_acf_changed":false,"footnotes":""},"tags":[],"post_subject":[],"posts_type":[7],"class_list":["post-21657","post","type-post","status-publish","format-standard","has-post-thumbnail","hentry","posts_type-blogit"],"acf":[],"lang":"fi","translations":{"fi":21657},"pll_sync_post":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/msl.fi\/itetaide\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/21657","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/msl.fi\/itetaide\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/msl.fi\/itetaide\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/msl.fi\/itetaide\/wp-json\/wp\/v2\/users\/7"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/msl.fi\/itetaide\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=21657"}],"version-history":[{"count":5,"href":"https:\/\/msl.fi\/itetaide\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/21657\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":21663,"href":"https:\/\/msl.fi\/itetaide\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/21657\/revisions\/21663"}],"wp:featuredmedia":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/msl.fi\/itetaide\/wp-json\/wp\/v2\/media\/21658"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/msl.fi\/itetaide\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=21657"}],"wp:term":[{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/msl.fi\/itetaide\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=21657"},{"taxonomy":"post_subject","embeddable":true,"href":"https:\/\/msl.fi\/itetaide\/wp-json\/wp\/v2\/post_subject?post=21657"},{"taxonomy":"posts_type","embeddable":true,"href":"https:\/\/msl.fi\/itetaide\/wp-json\/wp\/v2\/posts_type?post=21657"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}