Blogi

Kaisa Kervinen - huhtikuu 30, 2018

Ihmisen tulee saada kuulua jonnekin – ajatelmia osallisuudesta

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.”

Raamattua tulee siteerattua harvoin, monistakin syistä, mutta tämä monille tuttu fraasi sopii silti hyvin pohdintaan osallisuudesta ja osallisuustyön onnistumisesta. Sillä tuosta on kysymys puhuttaessa aidosta vuorovaikutuksesta ja asettumisesta dialogiin. Ei auta, vaikka osallisuustyöläinen tietäisi viimeisimmät menetelmät ja tekniikat. Meillä täytyy olla aito halu kuunnella, kuulla ja luoda yhteistä ymmärrystä ja toimintaa. Mikäli tahtoa ei löydy jää työ pinnalliseksi. Elina Nivala, suomalaisen sosiaalipedagogiikan keskeisimpiä tämän päivän tieteilijöitä, on kuvannut tätä termillä ”osallisuuspuuhastelu”. Se on sudenkuoppa jota meidän tulisi välttää asettamalla rima aina korkealle osallisuutta edistävän toiminnan suunnittelussa ja toteutuksessa.

Ihmisen tulee saada kuulua jonnekin

Osallisuuden käsite on suosittu Suomessa, vaikkakin siltä edelleen puuttuu tarkka ja yhtenevä määritelmä. Termin alle ja taakse on sijoitettu kirjava joukko toimintaa ja toimijoita. Ajattelen sosiaalipedagogisen osallisuuskäsityksen mukaisesti, että osallisuuden toteutumisen edellytyksenä on, että ihminen kuuluu johonkin yhteisöön ja voi toimia siinä. Yhtä tärkeää on, että hän myös tuntee kuuluvansa yhteisöön. Jos jokin näistä kolmesta ei toteudu, on vaikeaa päästä aitoon osallisuuteen jossa ihminen on tekijä ja vaikuttaja, ei pelkkä vastaanottaja. Voimme miettiä, kuinka suuria haasteita esimerkiksi turvapaikanhakijoilla on aidosti päästä osallisiksi yhteisöstä ja sitä kautta yhteiskunnasta, jos tietoa ylipäänsä kansalaisuudesta täytyy odottaa vuosikausia. Tai toisaalta kuinka nuoret kokevat itsensä täysivaltaisiksi toimijoiksi yhteisössään jos paikallisidentiteetti ja tunne johonkin kuulumisesta on rikki, koska oma yhteisö tai vaikkapa julkisten paikkojen käyttöön liittyvä päätöksenteko ei ole ollut kiinnostunut heistä.

Liperissä tehdään työtä osallisuuden edistämiseksi

Julkishallinnon näkökulmasta osallisuutta edistävä työ on aina työläämpää ja aikaa vievempää kuin perinteiset virkamies-luottamusmieskeskeiset toimintatavat. Asukkaiden kuuleminen ja erityisesti kuullun (ja toivottavasti myös dialogissa opitun) soveltaminen päätöksen tekoon on kunnianhimoinen ja hyvä tavoite. Tähän haasteeseen on tarttunut Liperin kunta, jonka kolmen keskustaajaman kehittämishanke ottaa eri-ikäiset asukkaat mukaan pohtimaan asuinalueen viihtyisyyttä ja käytettävyyttä. Kirkonkylällä nuoret ovat miettineet kunnalle kuuluvan Sataman alueen kehittämistä ja tulevaisuuden visioita valokuvien ja niihin liittyvien kollaasitöiden avulla.

Saa olla

Nuorten ryhmätyöt ovat tekijöidensä näköisiä ja runsaan omaperäisiä, mutta niistä löytyy myös yhteisiä nimittäjiä. Töissä toistuu ajatus yhteisestä paikasta, jota on lupa käyttää.

Nuorten elämä on täynnä normeja, sääntöjä ja kieltoja. Kollaaseissa monet nuoret käänsivätkin kiellot luvaksi toimia. Saa pikniköidä. Lapsia alueella. Saa uida. Saa olla. On keskeistä, että ihmisellä on kokemus siitä, että hän tulee kuulluksi ja nähdyksi yhteisössään. Yhteiset paikat ovat silloin aidosti kaikkien yhteisiä. Toivon, että nuorten työt toimivat innoittajina päätöksenteossa ja töihin kätkeytyneitä konkreettisia kehittämisideoita mietitään toteutettavaksi saakka.

Osallisuusajatelmani alkoi niin mahtipontisen raamatullisesti, että ajattelin jatkaa teemaa päättämällä sen erään pastorin sanoihin.

”Darkness cannot drive out darkness; only light can do that. Hate cannot drive out hate; only love can do that.”
– Martin Luther King

Kaisa Kervinen