Blogi

Pauliina Maukonen - elokuu 3, 2020

Onko demokratian loppu lähellä?

Elämme identiteettipolitiikan uutta nousua. Luokkatietoisuutemme on korvautunut muun muassa rotuun, kulttuuriin ja seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvilla ryhmäidentiteeteillä, joita amerikkalainen politologi Francis Fukuyama kutsuu heimoiksi.

Politiikan heimoutumista ei tule ymmärtää pelkästään sympaattisena kulttuurisena ilmiönä, jossa kaikkien kukkien annettaisiin vapaasti kukkia omia erityispiirteitä tai poliittisia tavoitteita ylpeästi esiin tuoden. Vaikka savolainen ilmaisu ”luavu” tarkoittaa laavua ja pohjalaisittain ”luavu” on kehotus ”luopumaan” jostain, näin lupsakka identiteettipolitiikan tai heimojen merkitys ei ole. Päinvastoin. Identiteettipolitiikka on nostanut esiin läntisissä liberaalidemokratioissa uudenlaisia haasteita ja ongelmia.

Pelko ja kateus vahvistavat identiteettejä

Identiteettipolitiikan motivaattori ja moottori ovat syrjään jäämisen pelko tai jopa kateus. Pelko siitä, että saavutetuista edusta tai omasta asemasta politiikan, talouden tai yhteiskunnan keskiössä joutuu luopumaan. Pelko on ollut erityisen voimasta eliitin keskuudessa, jota voisi nimittää myös entiseksi, työtä tekeväksi keskiluokaksi. Nämä politiikan uudet heimot ovat löytäneet toisensa niin Britanniassa, Ruotsissa, Suomessa, Italiassa kuin Yhdysvalloissakin.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin ”Make America Great Again” tai perussuomalaisten “Suomi ensin”- retoriikka ovat Unkarin pääministeri Viktor Orbanin itsevaltiaan elkein tehdyn korona-politiikan ja Puolan laki ja oikeus-puolue PiS:n entisen pääministeri Jaroslaw Kazcynskin ja nykyisen oikeusministeri Zbigniew Ziobron naisiin ja sukupuolisiin vähemmistöihin kohdistuvan konservatiivisen politiikan ohella selkeimpiä esimerkkejä identiteettipolitiikan ja heimojen noususta politiikanteossa, mutta myös niiden aiheuttamasta tuhosta länsimaiselle, sivistykseen perustuvalle politiikanteolle. Viimeisimpänä esimerkkinä Unkarin ja Puolan irtaantuminen Istanbulin sopimuksesta, jossa tuomitaan mm.perheväkivalta ja naisten seksuaalinen hyväksikäyttö. Myös Brexit voidaan nähdä seurauksena brittien voimistuneesta identiteettipolitiikasta ja taloudellisen vaikutusvallan menettämisen pelosta.

Heimot haastavat länsimaisen demokratian

Politiikan eri heimoilla on kullakin erityisoikeutensa ja poliittiset tavoitteensa, jotka kaikkien olisi ehdoitta hyväksyttävä. Seksuaalivähemmistöt olisi tuomittava. Perheväkivalta olisi jälleen sallittava. Rajat olisi pistettävä kiinni. Muutoin uhkaa moraalinen rappio. Tämä kehitys nostaa vääjäämättä esille uusia, myös identiteetin ulkopuolisia, ristiriitoja ja epäluuloja politiikan pelikentälle.

Vastinparit suomalaiset – maahanmuuttajat, Suomi – Eurooppa, nationalismi – kansainvälisyys, liberaalit – konservatiivit, vähemmistö – enemmistö, eliitti – kansa, hallitus – kansa ovat poliittisessa retoriikassamme identiteettipolitiikan ja heimoutumisen myötä vahvistuneita jakolinjoja, millä demokratiaamme rapautetaan, ja jota opportunistiset poliitikot käyttävät hyväkseen.

Heimoistumisesta on tullut länsimaisen demokratian haastaja. Heimojen halu tulla poliittisesti tunnustetuksi ja arvostetuksi näyttäytyy vanhojen ja vakiintuneiden puolueiden kannalta kaunaisuutena, joka syventää yhteiskunnallisia jakolinjoja ja vähentää samalla mahdollisuuksia konsensukseen, joka on myös sopimisen kulttuuria arvostavan poliittisen yhteistyön edellytys.

Erimielisten kanssa ei enää haluta sovitella, heidät rajataan ulkopuolelle ja heidät halutaan vaientaa. Tämä on näkynyt Suomessa politiikan kentällä ennen kaikkea perussuomalaisten kohtelussa, jossa kokoomus, sosiaalidemokraatit ja vihreät ottivat kantaa yhteistyöhalukkuuteensa perussuomalaisten kanssa jo ennen vaalia.

Identiteettipolitiikan synnyttämä kaunaisuuden kierre on valmis meilläkin.

Identiteettipolitiikka on myös mahdollisuus

Identiteettipolitiikka on puolueille myös voimavara. Sillä erottaudutaan muista ja vahvistetaan sisäistä yhtenäisyyttä ja puolueen sanomaa nk.yhteisen vihollisen kautta. Vaalikampanjoinnissa on niinikään tärkeintä päästä vaihtoehdoksi ennakkosuosikille. Tässä identiteetit voivat toimia hyvänä apuna.

On kuitenkin syytä muistaa, että vaikka politiikka näyttäytyy usein miten vaikeaselkoiselta ja ristiriitaiselta, on se kuitenkin yksinkertaisempaa kuin ihmiset itse. Ihmisillä eli myös äänestäjillä on useita samanaikaisia identiteettejä. Olemme suomalaisia ja maailmankansalaisia, keskisuomalaisia tai savolaisia, asumme kahdella tai kolmella paikkakunnalla, meillä on sukupuolinen ja uskonnollinen identiteetti ja harrastamme niin liikuntaa, kirjallisuutta kuin puutöitäkin. Myös arvot ovat moninaiset.

Puolueiden suoraviivainen identiteettipolitiikka viholliskuvineen rajoittaisi äänestäjien samaistumista puolueiden poliittisiin tavoitteisiin. Olemalla jonkun puolesta, oletkin yhtäkkiä jotakin vastaan.

Liberaalia demokratiaa haastetaan identiteettien taholta puoluekentän ulkopuolelta enenevissä määrin. Ellemme kykene muodostamaan yhteistä ymmärrystä ja konsensusta puolueiden ja ihmisten keskinäisestä arvostuksesta, tuomitsemme itsemme jatkuvaan konfliktiin.

Jos joku vielä ihmettelee, miksi valtaosa nykyisistä puolueistamme ovat nk.yleispuolueita, suosittelen lukemaan Francis Fukuyaman äskettäin suomennetun kirjan “Identiteetti. Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka.” Fukuyaman kirja on julkaisu vuonna 2018 nimellä “Identity. The Demand for dignity and the politics of resentment.