Blogi

vieraskyna - heinäkuu 23, 2020

Minä saavutin, mikseivät muut?

Aloitin koulun vuonna 2003 ja nyt 2020 valmistun maisteriksi. Koulutuspolkuni on ollut pitkä ja vaiheikas, ja yhteiskuntatieteilijällekin siinä riittää ajateltavaa.

Sitä voisi ajatella, että olisin saavuttanut paljon nyt kun maisterintutkinto on lähes valmis. Mutta enemmän kuin se, mitä itse olen saanut aikaiseksi, on ollut kyse siitä, mitä on ollut saavutettavissani.

Olen kotoisin tavallisesta perheestä, jossa kumpikaan vanhemmista ei ole korkeakoulutettu. Kotikaupunkini on itäsuomalainen, kampustani vähäväkisempi rajakaupunki, josta on matkaa maailmalle tai edes junaradan varteen. Aloitin koulun viereisen lähiön pienessä, sittemmin lakkautetussa alakoulussa. Kolmannelle luokalle siirryin parin kilometrin päähän keskuskoululle.

Lukeudun niihin onnekkaisiin, jotka ovat käyneet painotetun musiikin opetuksessa kolmannelta luokalta lukion loppuun. Olen saanut opiskella käytännössä kaikkea haluamaani, pienissä opetusryhmissä ja pätevien opettajien johdolla yksilönä ja osana ryhmää. Pääsin yllättäen ensihaulla yliopistoon. Mahdollisuuteni valita ovat olleet poikkeuksellisen hyvät, mistä olen valtavan kiitollinen.

Itäsuomalaisuuteen sisältyy riski syrjäytymisestä

Asiani voisivat olla toisin. Itä-Suomi tuo tarinaani aspektin, jossa iso osa kouluista on jo lakkautettu, jossa koulukyyteihin voi kulua liki laiton määrä aikaa, jossa on säästettävä valinnaisuudesta, jotta edes pakollinen oppimäärä opintoja voidaan kustantaa. Kertomukseen itäsuomalaisesta elämästä kuuluu valitettavasti riski syrjäytymisestä, työttömyydestä ja osattomuudesta, erityisesti jos olisin sattunut syntymään pojaksi – heillä kun on Suomen ehkä heikoimmat oppimistulokset ja sitä kautta tulevaisuudennäkymät (ks.linkki).

Kotikaupunkini ammattikoulutus jäi pitkälle tauolle lukiovuosinani. Usealla ystävälläni kesti vuosia päästä korkeakouluopintoihin toisiin maakuntiin eikä tilannetta ainakaan auttanut, että yliopistokoulutus ei ole toistaiseksi palannut maakuntaamme. Olisi lähdettävä, jos haluaisi päästä yliopisto-opintoihin aidosti kiinni.

Vaikka Suomessa koulutuskenttä on varsin tasa-arvoinen ja yhdenvertainen, olisi koulupolkuni voinut katketa ennen aikojaan. Ehkä koulun henkilökunta ei olisi kannustanut minua eteenpäin. Ehkä olisin asunut niin perukan perukoilla, että harrastaminen ei olisi ollut koulukyytien puitteissa mahdollista.

Huonolla tuurilla vanhempani eivät olisi nähneet koulutusta tarpeellisena ja olisivat olleet tukematta lukioaikaani. Olisihan painotettu musiikki voitu hävittää, kun ikäluokan koko tippui alle sadan (siis jo vuosia sitten). Tällaisessa tilanteessa en olisi päässyt kiinni edes toisen asteen opintoihin ilman poismuuttamista. 16-vuotias on oikeasti aika nuori päättämään loppuelämästään eikä kovin valmis muuttamaan omilleen.

Ehkä koulupolku olisi katkennut siihen, että lähin yliopisto olisi ollut monen sadan kilometrin päässä. Lähteminen olisi voinut jäädä vaiheeseen esimerkiksi siksi, että korkeakoulupaikkoja ei vain riitä kaikille hakijoille. Jos olisin ainoa lapsi ja vanhempani olisivat olleet sairaita ja kipeitä, olisi lähteminen ollut vielä vaikeampaa.

Tiedän, että esimerkiksi Yhdysvalloille tyypilliset yliopistojen tuhansien lukukausimaksut olisivat estäneet opiskeluni tyystin. Ehkä olisin jäänyt hakuprosessissa rannalle ja kokenut itseni niin huonoksi, että yrittäminen olisi loppunut siihen ja syrjäytyminen lähtenyt käyntiin. Onnekseni olen ollut terve ja kaikki aistini ovat toimineet riittävän hyvin – ehkä esteettömyyskysymys olisi katkaissut koko homman tai estänyt jonkin minulle tärkeän toteutumisen.

Saavutettavuutta tulee tarkastella monesta eri näkökulmasta

Toisilla syrjäytymiskehitys voi alkaa pelkästään siitä, että lähikoulu siirtyy monta kymmentä kilometriä kauemmaksi lakkautuksen vuoksi. Itse uskon, että ainakin iso osuus nykymenestyksestäni on ollut kiinni pienistä ryhmäkoista ja lyhyistä koulumatkoista. Ilmeisesti taloudellisia säästöjä ei ole saatu samaa tahtia kuin mitä kylien lähikouluja on lahdattu (30 vuoden aikana jopa 90 % kyläkouluista!), eikä edes oppilasvaikutuksista olla päätöksiä tehdessä oltu kovin tietoisia (ks.linkki).

Syrjäytyminen ei ole loppunut, vaikka siitä on kauan puhuttu. Tämänkin aiheen ympäriltä löytyy varmasti tutkittavaa ajatuspajoillekin asti –järjestelmässä on valuvikoja, joiden korjaaminen vaatii saavutettavuuden kaikinpuolista tarkastelua. Tulevaisuutta aiheen tiimoilta voi vain spekuloida, mutta vaikuttaa siltä, että saavutettavuuden ylläpitäminen kohtaa aivan uusia haasteita lähivuosikymmeninä.

Valinnanmahdollisuudet – menneen maailman päiväunta?

Sitran selvityksen mukaan pelkästään alakoulun oppilaiden määrä tippuu pitkälle toistakymmentä tuhatta koko maassa vuoden 2018 tasosta 2040-luvulle tultaessa, mikä on merkittävä pudotus ihan millä tahansa mittareilla. Kato osuu erityisesti muuttotappioalueille – juuri sellaisiin kuntiin, jollaisiin kotikaupunkini kuuluu. Omankaltaisistani tarinoista voi tulla pelkkää menneen maailman päiväunta.

Toki Sitran julkaisussa kyse on tilastollisesta mallinnuksesta ja moni asia voi vielä muuttua. Lisäksi Sitran selvitys on tehty pitkälti ennen koronakriisiä, joten se voi muuttaa tilannetta moneen suuntaan. Joka tapauksessa tilanne vaatii uusia ratkaisumalleja, jotta kuka tahansa voi tulevaisuudessakin saavuttaa oman elämänsä valinnanpaikkoja, ja tehdä aidosti omannäköisiään valintoja.

On siis ajateltava kasvatuslaatikon ulkopuolelta ja koettaa valita ajatusten iduista parhaat haasteiden ratkaisemiseksi.

Kaisa Oinas-Panuma

 

Kaisa Oinas-Panuma on kuhmolainen yhteiskuntapolitiikan maisteriopiskelija ja Ajatuspaja Alkion korkeakouluharjoittelija, jonka korkeakouluopinnot ovat vaatineet monipaikkaista, mielekkääksi osoittautunutta elämää.