Blogi

Timo Reko - maaliskuu 15, 2019

Metsäsopua metsittämällä – hiilinieluja yhteisöllisesti

Suomessa käy kova metsäkeskustelu. Metsäkiistakin. Tuntuu siltä, että osapuolet eivät oikein tahdo ymmärtää toisiaan. Rintamalinja kulkee hakkuumäärissä, kuinka paljon hakataan tai pitäisi jättää hakkaamatta. Hyvä näin, koska varsin suuri määrä näyttää syntyvän hakkuusäästöä tai hiilinielua, riippuen siitä kuka on äänessä. Yksi asia ainakin on selvä, puuta käytetään vähemmän kuin sitä kasvaa. Ottamatta kantaa mikä on oikea hakkuusäästön tai hiilinielun määrä, se on huomattava edelleen, vaikka taloudessa on menossa korkeasuhdanne ja puuta käytetään paljon.

Metsäkiistelyn sijaan tai ainakin sen ohessa olisi hyvä miettiä mistä ollaan samaa mieltä. Metsitys eli uuden metsäpinta-alan kasvattaminen on yksi näistä asioista, jota kukaan ei vastusta. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana metsäpinta-ala on vähentynyt Suomessa 350 000 hehtaaria. Keskimäärin yli 10 000 hehtaaria vuodessa. Siitä noin reilu kolmannes menee, kun rakennetaan teitä, infraa ja asutusta, loppu on peltojen raivausta. Paha kyllä usein turvemaille, joissa hiilidioksidipäästöt lisääntyvät, kun metsäpeite vaihtuu aukeaksi peltomaaksi. Taustalla on Suomen EU-jäsenyys, jonka myötä pellonraivauskielto poistui. Siihen asti vanhoja pakettipeltoja vielä metsitettiin suunnilleen samaa vauhtia kuin mitä metsäkato on nyt edennyt. Peltojen raivaus on ehkä vähenemässä, mutta rakentaminen varmaan on jatkossa metsäkatoa edistävä tekijä.

Jokainen meistä pystyy näkemään aukeita joutomaita, huonosti kasvavia pusikoita ja heittopeltoja, joissa ei enää viljellä. Puun taimia aukeille paikoille ja istutuskuokka heilumaan. Ehkä se ei ole ihan näin helppoa. Tietenkin pitää olla maanomistajan lupa ja kaikkia aukeita paikkoja ei kannata metsittää. Avoimet kylä- ja maalaismaisemat ovat arvokkaita ja niidenkin määrää tulee lisätä. Myös pusikoilla on omat ekologiset lokerot, mutta onneksi näitäkin pöpelikköjä on riittämiin.

Metsittämisestä saa hyvän yhteisötyömuodon. Metsää kasvaa pääasiassa maaseudulla eli kylissä. Suomen kylät on maamme voimallisin yhteisötyötä tekevä organisaatio. Meillä on vahva kylätoiminnan perinne, jossa asioita tehdään yhdessä. Metsittämistäkin voisi tehdä yhteisötyön keinoin. Arvioidaan aluksi oman kylän mahdolliset metsitettävät alueet, vaikka karttojen ääressä yhteisöllisesti. Otetaan mukaan metsänomistajat ja kausiasukkaat. Käydään läpi omistussuhteet ja mietitään mihin voisi ja saisi puita istuttaa. Arvelen, että joka kylältä näitä mahdollisia alueita voisi löytyä yllättävän paljon. Tietenkin pitää sopia kuka taimet maksaa ja kuka työn tekee. Myös taajamissa ja kaupungeissa tätä metsitystyötä voi tehdä yhteisöllisesti. Istutuspuina olisivat tietysti kotimaiset puut, kuusi, koivu ja mänty. Myös lehmus, saarni, jalavat ja vaahtera kävisivät, miksi ei myös tammi. Leppää, haapaa ja pajuja ei juuri tarvitse istuttaa, ne kyllä kasvavat.

Vaikka yksi kylä vuosittain istuttaisikin vain hehtaarin tai puoli, pari tuhatta puuntainta, niin kymmenessä vuodessa se voisi olla koko Suomessa tuo 350 000 hehtaaria. Eikä metsä ihan äkkiä kasva, mutta vuosien saatossa se voisi olla metsän kasvussa parikin miljoonaa kiintokuutiometriä per vuosi. Hiilidioksiditonneissa suunnilleen sama määrä.

Yksi tulevan hallituksen toimista on metsittämisen edistäminen. Siinä kylä- ja yhteisötoimijoiden kannattaa olla hereillä.  Vaikka suuri osa metsitystyöstä menee maanomistajien ja metsäammattilaisten työksi, niin osallisuuden ja yhteisöllisten tavoitteiden takia jokin siivu metsityksestä kannattaa ottaa järjestöjen ja yhdistysten hommiksi.  Näihin metsätalkoisiin olisi helppo saada eri näkökulmia omaavia ihmisiä, ainakin taajamien ja kaupunkien läheisyydessä, mutta myös perimmäisissä kylissä. Siinä suunnittelun ja toimien lomassa voisi sitten eri näkökulmia sovitella ja huomata, että yhteistyöllä voi saada tuloksia aikaan. Vaikka hiilinieluja yhteisöllisesti ja metsäsopua.